Peak Food? Peak irrigation? Peak Fish? Peak Top-soil? Peak food-riots? Peak Population?
Ennätin lukea pari päivää sitten (25.9.2012) ilmestyneen Lester Brownin uusimman kirjan Full Planet, Empty Plates: The new Geopolitics of Food Scarcity. Nyt on siis tuoretta tavaraa tarjolla 🙂
Aika kivuliaasti kirja nykäisi öljyhuipun maailmasta ruokapöydän ääreen. Kirjassa käydään läpi keskeiset nykyhetken ja tulevaisuuden ruoan tuotantoon vaikuttavat tekijät ja niiden uusimmat trendit. Useimmat näistä trendeistä ovat erittäin huolestuttavia, osa vain hieman huolestuttavia.
Keskeisiä esille tuotuja huolenaiheita olivat ainakin:
- Nouseva öljyn hinta lisää etanolin valmistuksen houkuttelevuutta polttoainekäyttöön.
- Lisääntyvän populaation lisäksi (noin 80 miljoonaa ihmistä joka vuosi) maailmassa on noin 3 miljardia ihmistä, jotka pyrkivät nousemaan ravintoketjussa lisäämällä lihan osuutta, jonka tuotannossa käytetään valtavasti rehuviljaa ja vettä per saatu liha-kalori (tosin esim Yhdysvalloissa lihan kulutus on pienentynyt viime vuosina)
- Pohjaveden pinta laskee ja pohjavesialueet tyhjentyvät suurissa viljantuottaja-maissa. Pelkästään Kiinassa arviolta 130 miljoonaa ihmistä ruokitaan ylipumppaamalla pohjavesiä nopeammin kuin ne uusiutuvat.
- Kehittyneempien maataloustuottajien sato per hehtaari osoittaa merkkejä tasaantumisesta, eli menneiden vuosikymmenien kasvutrendi on päättymässä. Monilla viljelykasveilla vastaan alkaa tulla fotosynteesin ja biologian rajat, joita ei lannoittaminen ja jalostaminen enää merkittävästi venytä.
- Ilmastonmuutoksesta seuraavan lämpenemisen myötä sadot pienenevät. Nyrkkisääntönä yhden asteen nousu yli optimilämpötilan laskee satoa 10 prosenttia, mutta tämä arvio voi osoittautua turhan matalaksi
- Maaperä käyhtyy ja ruokamultakerros ohenee eroosion vuoksi
- Viljelymaan kahmiminen/ostaminen/vuokraaminen, jota monet rikkaat maat kuten Saudi-Arabia ja Kiina, tekevät Afrikassa.
Nämä ongelmat käydään kirjan alussa yhteenvedon omaisesti läpi, jonka jälkeen niitä ja muita ongelmia tarkastellaan tarkemmin omissa luvuissaan tilastojen valossa. Periaatteessa alun yhteenvedossa siis todetaan miten asia on, ja myöhemmin se sitten toistetaan ja perustellaan, että miksi näin. Perspektiivi on tiukasti tasolla ”tonnia/hehtaari” ja ”hehtaareita yhteensä.” Näkökulma on siis ihmiskunnan ruokkiminen, ei niinkään biodiversiteetin säilyttäminen.
Kirjan lopussa pilven hopeareunusta pyritään vielä etsimään, eli tarjotaan eri keinoja joilla ihmiskunnan heikentyvää ruoka-tilannetta voitaisiin parantaa. Mitään järin uutta ei tule ilmi, sillä tarjolla on lähinnä lihan syönnin vähentäminen, viljavarastojen kasvattaminen äkillisten kriisien välttämäiseksi, eroosion vähentäminen esim. suorakylvöllä, populaation kasvun pysäyttäminen (nostamalla köyhien maiden elintasoa ja koulutustasoa eli paradoksaalisesti ruokkimalla heitä paremmin) jne. Näkymä ei ole kuitenkaan kauhean positiivinen ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta; ruokakriisi voi käytännössä iskeä päälle ”koska tahansa”.
Kirja on noin 160 sivua, ja aika helppolukuinen, joskin vähän raporttimainen. Toisaalta, raportti sen on varmaan tarkoitus ollakin. Brownin aiempiin kirjoihin verrattuna tyyli on samankaltainen. Ruoan tuotanto on kieltämättä Brownin ydinaluetta, joten aiheesta kiinnostuneelle kirja on oivallinen päivitys viimeisimpiin vilja-skenen kuulumisiin. Perspektiivi on silti ehkä hieman suppea, esimerkiksi geenimuuntelusta ei mainita kuin ohimennen ja ilmastonmuutostakin hillitään lähinnä lisäämällä uusiutuvia.
Annan, *rumpujen pärinää*, 3½ tähteä viidestä (aiheesta enemmän kiinnostuneelle 4 tähteä). Kiireiselle riittää kirjan alun (ja ehkä viimeisen luvun) lukeminen, sillä keskiosassa vain syvennetään alun teemoja tilastoilla ja esimerkeillä.
Adlibris pokkari, Amazon Kindle -editio
Full Planet, Empty Plates
Alaotsikko: The New Geopolitics of Food Scarcity
Kirjailija: Lester R. Brown
Kustantaja: WW Norton & Co
Sidosasu: Pokkari
Kieli: englanti
Julkaistu: 201210
Sivumäärä: 160
Paino grammoina: 191
ISBN10: 0393344150
ISBN13: 9780393344158
Oheinen teksti on 28.2.2013 päivitetty teskti Suomi Öljyn jälkeen -kirjan luvusta, jossa käsitellään Export Land Model -ilmiötä ja sen vaikutusta vapaiden markkinoiden öljynsaantiin.
Kirjalla on nyt myös Facebook-sivu, johon päivitellään kirjan kuulumisia. Käy tykkäämässä ja laita jakoon!
******
Export Land Model – Tuottajamaiden oma kulutus ja elintaso
Eräs ajan myötä merkittävämmäksi tullut tekijä öljyn tuojamaiden kannalta on öljyn viejämaiden kotimainen kulutus ja maan käyttäytyminen öljyvaurauden imeytyessä yhteiskuntaan. Tähän liittyvää matemaattista mallia ovat kehittäneet Jeffrey J. Brown ja Samuel Foucher, ja se kulkee nimellä Export Land Model (ELM).
Nykyisin öljyä kuluttavien länsimaiden kannalta öljyntuottajamaan ”paras” hallintomuoto on usein diktatuuri, jossa paikallinen väestö pidetään käytännössä kokonaan öljytulojen ulkopuolella pientä sisäpiiriä lukuun ottamatta. Tällöin mahdollisimman suuri osa tuotetusta öljystä päätyy vientiin. IEA:n mukaan vuoteen 2020 mennessä 90 prosenttia maailman öljyntuotannon kasvusta tulee viidestä tai kuudesta Lähi-idän maasta (Saudi-Arabia, Iran, Irak, Kuwait ja Yhdistyneet Arabiemiraatit). Niinpä yhden tällaisen maan kansalaisten pitäminen tiukasti kurissa on öljystä riippuvaisen länsimaan kannalta tärkeämpää kuin kymmenien pienempien tuottajien demokratiakokeilut. Kansalaistensa etuja ajava demokratia on öljyn ostajan kannalta hankala asiointikumppani, sillä hinnat määräytyvät tällöin markkinoiden mukaan, neuvottelukumppanit voivat vaihtua ja öljyntuottajan oma kulutus kasvaa elintason jakautuessa tasaisemmin kansalaisille. Käyttämällä auliisti öljyn eri jalosteita ja valittamalla bensiinin kalleudesta – mutta unohtamalla puhua mitään sen lähteestä – me länsivaltojen sivistyneet kansalaiset annamme hiljaisen hyväksyntämme tämänkaltaiselle toiminnalle. Poissa silmistä on poissa mielestä.
Esimerkiksi Henry Kissingerin johtamassa NSSM200-selvityksessä Yhdysvaltojen hallinnolle vuodelta 1974 esitetään, kuinka kehitysmaiden kasvava väestö ja oma mineraalien ja raaka-aineiden kulutus on uhka Yhdysvaltojen tarvitsemien raaka-aineiden ja polttoaineiden saannille tulevaisuudessa. Ratkaisuiksi esitetään muun muassa YK:n valjastamista perhesuunnitteluohjelmien kehittämiseen kohdemaiden populaation koon rajoittamiseksi. Samalla raportissa pohditaan, että suurin suora uhka raaka-aineiden saatavuudelle ei ole väestömäärä, vaan tuottajamaan oma teollinen kehitys[i].
Monissa öljynviejämaissa kotimainen kulutus on kovassa kasvussa. Jos nämä maat eivät lisää tuotantoaan samassa suhteessa, vähenee vientiin eli avoimille markkinoille päätyvä öljy. Öljyntuojien, kuten Suomen, kannalta ainoastaan markkinoille päätyvän öljyn määrällä on merkitystä, ei niinkään globaalilla kokonaistuotannolla.
Tuottajamaiden omaan kulutukseen vaikuttavat monet tekijät. Väestönkasvu on yksi merkittävimpiä, esimerkiksi Saudi-Arabian väestö kasvaa 8 prosentin vuosivauhtia. Öljytuloilla tuontiruuan hinta voidaan pitää kansalaisille alhaisena ja saatavuus turvattuna. Tämä johtaa usein väestömäärän nopeaan kasvuun ainakin alkuvaiheessa, ja lisääntynyt väestö käyttää enemmän energiaa. Seurauksena on Saudi-Arabian kaltainen vinoutunut väestörakenne, jossa yli puolet väestöstä on alle 25-vuotiaita. Saudi-Arabiassa on lisäksi varsin yksipuolinen elinkeinorakenne, koska kaikki pyörii öljyn ympärillä. Öljysektorilta löytyy kuitenkin vain muutama kymmenen tuhatta työpaikkaa, joten näille nuorille on haasteellista löytää mielekästä tekemistä ja työtä. Tämä lisää turhautumista ja luo hallinnolle paineita pitää yllä erilaisia sosiaalisia ohjelmia, joilla väestö pidetään tyytyväisenä. Kotimainen öljynkulutus kuitenkin kasvaa 6 prosenttia vuodessa.
Toinen omaan kulutukseen vaikuttava tekijä on elintaso. Korkeampi elintaso tarkoittaa käytännössä korkeampaa energiankulutusta, ja jos kyseessä on öljyntuottajamaa, tämä energia tuotetaan usein öljyllä. Saudi-Arabiassa lähes kaikki sähkö tuotetaan joko kaasulla tai öljyllä (noin 50/50), ja kotimainen öljynkulutus on 2000-luvulla kasvanut noin 6 prosenttia vuodessa (2004–2011). Kuten länsimaissakin, saavutettuja etuja on hankala poistaa ilman negatiivisia poliittisia seurauksia, joten öljynkulutusta on hankala vähentää muuten kuin kulutuksen tehokkuutta kasvattamalla. Monet Persianlahden öljymaat suunnittelevat sähköntuotannon irtikytkemistä öljystä, sillä öljy on heille arvokkaampaa vietynä. Iranin ydinvoimaohjelma saa tietysti kaikkein eniten palstatilaa, mutta ei ole mitenkään radikaali muiden Persianlahden maiden suunnitelmien rinnalla. Esimerkiksi Saudi-Arabiaan on suunnitteilla massiiviset hankkeet ydinvoiman (54 GW), keskittävän aurinkovoiman (25 GW), aurinkosähköpaneelien (16 GW) ja tuulivoiman (9GW) lisäämiseksi vuoteen 2050 mennessä[ii].
Esimerkki Egyptin oman kysynnän kasvun rajusta vaikutuksesta öljyn vientiin. Tuotanto laskee maltillisesti mutta vienti romahtaa oman kulutuksen kasvaessa, ja vuonna 2011 Egyptistä tuli nettotuoja. Egyptissä vanha hallinto vaihdettiin uuteen siinä vaiheessa, kun öljytulot alkoivat vaihtua öljymenoiksi. Levottomuuksien myötä toinen pääelinkeino, turismi, kärsii pahoin, ja viime vuonna Egypti vähensikin omaa kulutustaan merkittävästi. Kuva: Energy Export Databrowser, http://mazamascience.com/OilExport/ [iii]
Paikallisen kysynnän tuhoaminen on myös eräs tapa kasvattaa viennin osuutta öljyntuotannosta. Paikallista kysyntää tuhotaan romahduttamalla öljyntuottajamaan oma kulutus esimerkiksi sotatoimilla. Tämän jälkeen usein vaihdetaan paikallinen hallinto ja sovitaan öljyntuotannon uudelleenrakentamisesta ja muista järjestelyistä. Tässä on kuitenkin riskinsä, kuten Irakin viimeisin sota osoitti. Paikallinen väestö ei usein katso suopeasti tämänkaltaista ”resurssivalloitussotaa”, ja rauhan ja järjestyksen palauttaminen voi osoittautua suunniteltua huomattavasti kalliimmaksi, hankalammaksi ja pitkäaikaisemmaksi projektiksi. Tämänkaltaiset operaatiot myös lisäävät globaalia terrorismin uhkaa tarjoamalla eri äärijärjestöille hyvän rekrytointialustan turhautuneessa ja vihaisessa väestössä. Ne ovat vahingollisia myös kotimaan politiikan kannalta, koska hyökkäävän armeijan uhreilta on vaikea välttyä, vaikka sotakalusto olisi kuinka ylivoimaista. Lisäksi modernia hyökkäyssotaa käyvän ja kohdemaata miehittävän teollisuusmaan mobilisoinnin vaatimat kustannukset ovat valtavia.
Export Land Model ei tietenkään toistu jokaisessa öljyntuottajamaassa. Esimerkiksi Britannia siirtyi vuonna 2006 öljyn nettotuojaksi Pohjanmeren tuotannon nopean romahtamisen vuoksi. Myös Norjan öljynviennin lasku johtuu käytännössä yksinomaan Pohjanmeren tuotannon laskemisesta. Merkittävä osa isoista, kehittyvistä viejämaista kuuluu kuitenkin ilmiön piiriin. Näissä maissa on runsaasti kysyntää öljylle ja sen tuomalle korkeammalle elintasolle.
Ennusteet
Daniel Yergin ja muut analyytikot CERA:sta ennustivat vuonna 2011 noin 0,9 prosentin vuosittaista tuotannon kasvua seuraavalle 20 vuodelle. Jos jatkamme öljynviejämaiden oman kulutuksen kasvua vuosien 2002–2005 trendillä, tarkoittaa CERA:n ennustama 0,9 prosentin kokonaistuotannon vuosittainen kasvu sitä, että vientimarkkinoille päätyvä öljy vähenee. Mikäli monien muiden tahojen ennusteet öljyn tuotannon tulevaisuudesta toteutuvat, ja Kiinan, Intian ja merkittävimpien öljynviejämaiden kulutus jatkaisi kasvutrendiään, niiden ulkopuolisille vientimarkkinoille ei jäisi vuonna 2030 lainkaan öljyä.
Nämä trendit eivät voi jatkua. Mielenkiintoinen kysymys onkin, mikä nämä trendit kääntää ja millaisia vaikutuksia sillä on maailman taloudelle ja yhteiskunnille?
[i] Implications of Worldwide Population Growth For U.S. Security and Overseas Interests (The Kissinger Report), 1974, http://pdf.usaid.gov/pdf_docs/PCAAB500.pdf
[ii] http://aleklett.wordpress.com/2012/09/12/will-saudi-arabia-become-oil-importer-by-2030-new-blogg/
[iii] Kuvan tiedot: BP Statistical review 2012
Niin, miksi öljyn hinnat tulevat pysymään korkeina? Koska isot öljyntuottajat eivät saa pidettyä talouksiaan tasapainossa matalilla hinnoilla. Tämä siis kaiken muun lisäksi.
Hieman kyllä pelottaa mitä näiden öljyntuottajien (Saudit, Irak, Venäjä jne) yhteiskunnille tapahtuu, mikäli maailmantalous romahtaa äkisti oikein kunnolla (vaikka finanssisektorin tajutessa oman mahdottomuutensa), joka romauttaa myös öljyn hinnat.
Vastasin edellisen viikon biopolttoaineita koskeneeseen mielipiteeseen omalla kirjoituksellani, joka julkaistiin 10.9.2012.
Oma mielipiteeni MT:n sivuilla
Teksti johon vastasin MT:n sivuilla
Ja alla vielä tekstini heille, jotka eivät jaksa klikkailla:
Metsien biopolttoaine-potentiaalista
Martti Ryhänen kirjoitti (MT 5.9.) Suomen metsien teknisestä biopolttoainepotentiaalista. Mainittu 30 miljoonaa kuutiota puuta toki vastaa energiasisällöltään Suomen liikenteen energiankäyttöä, ja vähän päälle, mutta asiaan liittyy paljon muutakin.
Vapon suunnittelema 500 miljoonaa euroa maksava laitos tuottaisi noin 100 000 tonnia polttonesteitä vuodessa ja käyttäisi tähän 1,5 miljoonaa kuutiota puuta. Karkean arvion mukaan yli puolet puun energiasta menetetään nesteytyksessä.
Suomi käyttää öljyä noin 10 miljoonaa tonnia vuodessa, josta vajaa puolet menee liikenteeseen. Liikenteen tarpeen täyttämiseen tarvittaisiin yli 40 Vapon suunnitteleman kaltaista jalostamoa, ja puuta kuluisi yli 60 milj. kuutiota.
Investointien kustannus puolestaan olisi kymmeniä miljardeja, kun Vapolla on vaikeuksia löytää yhdenkään laitoksen pääomia.
Biojalostamoja toki tarvitaan jatkossa; pelkkään tuontiöljyyn Suomi käyttää noin 8 miljardia euroa vuosittain, ja öljyn globaali tuotanto ei pysty enää vastaamaan kysyntään.
Biojalostamoidenkin ongelmat tulee tunnistaa: halpaa öljyä jalostamoilla ei saada korvattua, ja halvasta öljystä olemme riippuvaisia. Lisäksi vapailla markkinoilla biopolttoaine menee sinne mistä siitä saadaan paras hinta.
On ennenaikaista todeta, että Suomen osalta ei ole ongelmaa.
Tulevan Olkiluoto kolmosen sähköteho on 1,6 gigawattia, kuten hyvin tiedämme (kunhan saisivat sen valmiiksi). Miten paljon metsämaata tarvitaan vastaavan sähkötehon saamiseksi muutamassa pienemmässä biovoimalassa?
Tehdään pari oletusta kirjekuoren takapuolelle:
– Metsän kasvu keskimäärin 5 m3 / ha / vuosi (hieman optimistinen oletus, Metlan mukaan Suomen vuotuinen kasvu on 104 miljoonaa kuutiota, ja metsää on noin 23 milj. ha)
– Puun energiasisältö keskimäärin 2200 Kwh / kiintokuutio (tämäkin on hieman optimistinen, sillä havupuut, joita meillä valtaosa on, jäävät hieman alle 2000 kwh:n)
Hehtaarilla puuhun varastoituu energiaa siis: 2200 * 5 = 11 000 kWh / vuodessa.
Jatkuvana keskitehona: 11 000 / 365 / 24 = ~1,25 Kw/ha. Siis miljoona hehtaaria metsämaata varastoi energiaa noin 1,25 gigawatin jatkuvalla keskiteholla. Olkiluodon tehoon menee noin 1,2 miljoonaa hehtaaria.
Mutta odota…
Mainittu Olkiluodon 1,6 Gw:n teho oli sähkötehoa. Kun kyseinen energiapuumäärä käydään korjaamassa ja kuljetetaan poltettavaksi, ehkä noin kolmannes siitä päätyy sähkötehoksi (korjuu ja kuljetus kuluttaa noin 5 % puun energiasta polttonesteinä).
Eli todellisuudessa Olkiluoto kolmosen sähköntuotannon kattaminen puulla vaatii melkein 4 miljoonaa hehtaaria metsämaata. Tämä mikäli kyseisen metsämaan koko kasvu ohjataan energiakäyttöön.
Suomessa on noin 23 miljoonaa hehtaaria metsämaata (metsämaa+kitumaa), joka on noin ¾ Suomen pinta-alasta.
En näkisi ydinvoiman korvaamista laajamittaisella puun polttamisella kovinkaan hienona ideana, ainakaan metsien käytön näkökulmasta. Lisäksi puusta, myös tähteistä, voidaan jalostaa jotain muutakin kuin sähköä. Niin kauan kun Suomessa käytetään 8+ miljardia euroa vuodessa pelkkään tuontiöljyyn, pari miljardia tuontiruokaan ja niin edelleen, meidän täytyy kehitellä myös vientituloja jostain. Kuten aiemmin olen todennut, palvelusektorilta niitä ei ole merkittävästi tiedossa.
Entäs Turve?
Suomessa poltetaan turvetta primäärienergia-tasolla noin 20-25 terawattituntia vuodessa. Jos siitä saadaan (pyöristettynä) noin kolmannes sähköksi, on saldo 7,5 tWh, eli 7 500 000 000 kWh. Keskitehona tämä on reilu 0,8 GW. Siis kokoluokassa noin puolet Olkiluoto kolmosen sähkötehosta (tässä vertaillaan vähän omenia ja appelsiineja: jos ydinvoimalan kapasiteettikerroin on esimerkiksi 85%, niin silloin keskiteho on 1,6 * 0,85 = 1,36 Gw). VAPO ja kumppanit olisivat ottamassa turve-tuotantoon noin 200 000 hehtaaria suota, jota ympäristöväki tiukasti vastustaa (ja minä! Vaikka sarasoiden ojittaminen olisikin ilmaston kannalta ympäristöteko, niin turpeen nosto ei missään nimessä). Esimerkiksi täällä sanotaan, että turpeen osuus voidaan korvata tuulisähköllä ja maakaasulla. Näin varmaan voidaankin, mutta jos näin tehdään, niin samoilla tuulipuistoilla ja kaasuturbiineilla (jotka eivät ole vähäpäästöisiä ilmaston kannalta, kuten kyseisellä sivulla väitetään; muutaman prosentin vuodot tuotannossa tekevät kaasusta kivihiilen veroisen lämmittäjän) ei voida tällöin korvata kivihiiltä, öljyä tai ydinvoimaa.
Entäs lämpö?
Tällä hetkellä puuta käytetään polttoaineena noin 90 tWh vuodessa. Tämä vastaa noin 8 miljoonan hehtaarin koko kasvua (kolmannes Suomen metsistä). Osa palaa voimaloiden kattiloissa, osa lämpöyrittäjien padoissa, osa teollisuuslaitosten omaan käyttöön, ja osa pientalojen lämmityksessä.
Puun polttaminen lämmöksi on huomattavasti fiksumpi idea kuin pelkän sähkön tuotanto, sillä hyötysuhde on paljon parempi. Harvemmin kuulee tosin puhuttavan siitä, että ydinvoimaloiden hukkalämpöä käytettäisiin hyödyksi esimerkiksi kaukolämpönä. Perusteluna kuulee monesti, että ydinvoimaloita ei haluta rakentaa asutuksen lähelle, jolloin putkien vetäminen tulee kalliiksi ja hyötysuhde heikkenee. Ihmettelen kyllä, että kivihiili- ja hake-voimaloita voi aivan hyvin olla asutuksen keskellä, vaikka niiden tiedetään aiheuttavan satoja tai tuhansia kuolemia ja sairastumisia vuosittain lähiseudun asukkaille normaalin toiminnan ohessa. Olisiko aika tiedottaa ihmisille asioiden todellinen laita? Siis se, missä ydinvoima on useita kertaluokkia turvallisempi energiantuotantomuoto kuin eri asioiden polttamiseen perustuvat vaihtoehdot?
Noh, tämän artikkelin keskeinen pointti oli tuoda esille bioenergian vaatima käsittämätön pinta-ala. Mikäli otamme luonnon primääri tuotannon ihmiskunnan omaan käyttöön, se tarkoittaa että sitä ei jää silloin muun ekosysteemin käyttöön. Luonnossa ei ole jätteitä, ei tähteitä eikä muita; kaikelle biomassalle löytyy käyttäjiä. Toisekseen, puun polttaminen sähköksi on jotain ihan muuta kuin ranta-saunan lämmittämistä; mittakaava on aivan toinen. Lisäksi se, mikä voidaan polttaa, voidaan kenties jalostaa edelleen, esimerkiksi biopolttoaineiksi. Olemme sähkön lisäksi erittäin riippuvaisia myös ulkomaisista polttonesteistä, ja biomassasta niitä voidaan edes jonkinlaisella hyötysuhteella valmistaa.
Tämän kuukauden kirjaksi päätyi Tom Bleesin Prescription for the Planet. Tom teki äskettäin kulttuuriteon julkaisemalla kirjansa (joka minulla oli paperisena hyllyssä mutta jota en ollut vielä juuri lukenut) myös ilmaisena pdf-tiedostona (jonka lopulta päädyin pädiltäni lukemaan).
Kirjassaan Tom kuvaa kolme niin sanottua teknofiksiä ihmiskunnan moniin pahimpiin ongelmiin; ilmastonmuutokseen, energia-pulaan, energian ja hyvinvoinnin epätasaiseen jakautumiseen (ja välillisesti jopa tämän taustalla olevaan korporaatiokapitalismiin), jätevuoren kasvamiseen, öljyn tuotantohuipun ongelmiin, ilmansaasteisiin ja niin edelleen.
Ensimmäinen ja tärkein teknologia on IFR, Integral Fast Reactor, jonka kehitystä, ominaisuuksia ja vaiheita kirjassa esitellään ihan kattavasti ja viihdyttävästi (joskin näistä on saatavilla tuoreempaa ja kattavampaa tietoa esimerkiksi tuoreessa Plentiful Energy –teoksessa). Kyseessä on siis suljetun polttoainekierron omaava nopea hyötö-reaktori, joka käyttää polttoaineenaan esimerkiksi aseplutoniumia, käytettyä nykyisten reaktoreiden polttoainetta (siis ydinjätettä) ja tekee samalla lisää itselleen polttoainetta. Lisäksi se on passiivisesti turvallinen (perustuu fysiikan lakeihin, ei insinöörin sorminäppäryyteen tai vivun vääntöön) ja niin edelleen. Vaikka reaktori tekee myös plutoniumia, on se metallisen polttoaineseoksen seassa, joka puolestaan on sen verran ytyä kamaa (siis kuumaa, radioaktiivista), että terroristit tai muut joutuisivat tuomaan paikalle melkoisen infrastruktuurin jos haluaisivat sitä käydä omiin hämäriin tarkoituksiinsa viemässä. Blees esittää massiivista IFR-reaktoreiden rakennusprojektia jolla korvataan nykyiset fossiilisia polttoaineita käyttävät laitokset.
Toinen teknologia on boori. Ja tarkemmin boori-autot (joita juuri äskettäin testattiin Turkissa ensimmäisen kerran). Boori on täysin kierrätettävissä oleva polttoaine, joka ei ole myrkyllistä tai vaarallista, harvinaista tai edes kovin kallista. Palanut boori viedään käytön jälkeen kierrätyslaitokselle (joka toimii lämmöntarpeensa vuoksi esimerkiksi IFR-laitoksen yhteydessä) jossa se pelkistetään takaisin booriksi. Autot eivät siis tuottaisi paikallisia saasteita tai päästöjä, ja mikäli polttoainekierrätys tehtäisiin IFR-laitoksen energialla, myöskään polttoaineen kierrätys ei merkittäviä päästöjä tai saasteita tuottaisi. Boorihybridit toimisivat sähkömoottorilla jonka polttoaineena toimisi boori, jolloin näitä voisi käyttää myös varavoimanlähteenä kiinteistölle ja sähköverkon kulutuspiikkejä tasoittamaan (toisin kuin akulla toimivat sähköautot, booriautot eivät kuluisi samalla tavalla kuin akut).
Kolmas teknologia on jätteiden kierrättäminen plasma-konversiolla tai plasmapoltolla. Tätä Tom ehdottaa puolivakavissaan nykyisille öljy-yhtiöille, jotka kahden yllämainitun teknologian vuoksi löytäisivät itsensä lähes tarpeettomina. Plasmapoltossa aine muutetaan neljänteen olomuotoonsa, eli plasmaksi. Ymmärtämättä tästä sen enempää, tuloksena saataisiin synteesikaasua (josta voi syntetisoida raaka-aineita kaikenlaiseen mihin nykyään käytetään esim. öljyä), metallit, ongelma-jätteet ja muut voitaisiin erottaa alkuaineiksi ja kierrättää, ja lopulta jäljelle jäisi kasa töhnää, josta voi valmistaa rakennusaineita, eristeitä (kivivillan tyyppistä) ja niin edelleen. Prosessi tuottaisi itse oman energiansa ja mahdollistaisi kaikkien jätteiden kierrättämisen ja nykyisten kaatopaikkojen louhimisen raaka-aineiksi. Se periaatteessa poistaisi paljolti myös jätteiden lajittelemisen tarpeen (joskin en tiedä oppisinko minä enää pois nykyisestä, jossa paperit, bio, metalli, pullot, energia ja kaatopaikkajätteet menevät kiltisti omiin laatikoihinsa…).
Hämmästyttävintä (mutta ei negatiivisessa mielessä) itselleni oli tapa, jolla energiantuotanto tulisi kirjoittajan mielestä jatkossa järjestää; globaalin avoimen yhteistyön ja valtioiden toimesta. Siis ei voittoa tavoittelevan kapitalismin kautta, jolla on systeeminä taipumus karsia kuluja kaikkialta, myös sieltä mistä ei pitäisi. Tämä mahdollistaisi monta seikkaa, joihin nykyisin törmätään tilanteessa, jota täälläkin blogissa ansiokkaasti kommentoinut jukka on monesti kuvannut: Voimme pelastaa maailman vain mikäli se on taloudellisesti kannattavaa. Tuo on ajatus, josta meidän tulisi luopua, mikäli haluamme pallomme elinkelpoisuuden säilyttää. Voimalat on tarpeen vaatiessa sijoitettu ”ei kenenkään maalle” eli hieman nykyisiä suurlähetystöjä muistuttavasti, ja niitä, niiden rakentamista ja toimintaa valvoo ja suojaa globaali eri valtioiden perustama järjestö (kirjassa esitelty nimellä GREAT). Voimalat perustuvat pariin kolmeen standardiin malliin, joten henkilökunnan kierrätys ja laitosten valvonta on helppoa ja valmistaminen sarjatuotantona (moduuleista) on sekä nopeaa että edullista verrattuna aiempiin, aina paikan päälle rakennettaviin ja aina erilaisiin reaktoreihin.
Kirjassa on iso pino ennakkoluulotonta ja hyödyllistä tietoa, mutta kieltämättä optimistisella otteella kirjoitettuna. Kuten Greenpeace omissa suunnitelmissaan, myös tässä peräänkuulutetaan poliittista tahtoa ja fossiilirahan siteiden katkomista, jos mitään ylipäätään aiotaan saada aikaiseksi. Kaikkia maailman ongelmia ei ratkaista, mutta toisaalta yhdessä kirjassa se ei ole mahdollistaa. Kirja on kevyt ja hauska lukea jos toinen kotimainen eli englanti taittuu, ja sisältää runsaasti hienoja ideoita, joten suosittelen sitä lämpimästi, ja nyt sen saa siis ilmaiseksi. In English, 4+ tähteä viidestä.
******
Prescription for the Planet: The Painless Remedy for Our Energy & Environmental Crises (pdf, amazon)
Tom Blees (2008, 422 sivua)
ISBN-13: 978-1419655821
Kuukausittainen viestiketju, johon toivon kommentteihin linkkejä Suomen ja kansainvälisen uutismedian julkaisemiin, luonnonvaroihin, raaka-aineisiin ja muihin blogin teemaan (energiapolitiikka, rahoitus ja talous, hyvinvointivaltio, ilmastonmuutos jne) ainakin etäisesti sopiviin hyviin ja huonoihin uutisiin.
Myös keskustelu uutisista on sallitua ja suotavaa. Voit julkaista halutessasi uutisen ilman sen syväluotaavampaa kommenttia, mutta otsikko olisi kiva olla mukana. Julkaisen joistain uutisista ihan oman artikkelin niinkuin tähänkin asti, jos tulee jotain mielenkiintoista ja analyysiä vaativaa.
Syyskuu 2012
Lyhyt yhteenveto öljyhuippu-keskustelusta ja uusista teknologioista öljyntuotannossa. Ja hinnoista.
Suomessa, ja monissa muissakin maissa, on käytössä talletussuoja. Se siis suojaa tallettajien talletuksia valtion (jäljempänä veronmaksaja) varoin siinä tapauksessa, että pankki ajautuu maksuvaikeuksiin tai konkurssiin, eikä kykene maksamaan tallettajalle tämän rahoja. Suomessa talletussuoja on 100 000 euroa per henkilö per pankki. Hieno juttu, noin päällisin puolin. Talletussuoja sisältää, niin kuin kaikki markkinoiden toimintaa säätelevä regulaatio, myös sivuvaikutuksia. Alla muutamia.
Jos minulla olisi paljon rahaa, niin toki haluaisin että ne ovat turvassa. Tällä hetkellä ei ole juurikaan väliä mihin pankkiin rahani laitan, sillä kaikilla (Suomessa toimivilla) pankeilla on samansuuruinen talletussuoja. Itse asiassa minun kannattaa rationaalisesti jakaa rahani useampaan pankkiin maksimoidakseni suojan (jos rahaa on yli 100 000). Tämä siitä huolimatta, ett’ osa pankeista saattavat olla sellaisia, joihin en muuten rahojani tallettaisi. Tämä siksi, että jokaisesta pankista saan uuden talletussuojan, joten jakamalla useampaan pankkiin, saan enemmän rahaa talletussuojan piiriin. Päällisin puolin tämäkin kuulostaa järkevältä, mutta sillä on joitain häiritseviä piirteitä:
- Laitan rahaa pankkeihin, joihin en muuten luottaisi
- Minulle ei ehkä maksa vaivaa ottaa selvää pankkini taloudellisesta tilanteesta, riskihalukkuudesta tai oman pääoman osuudesta, sillä riskin kantaa joku muu kuin minä
- Kahdesta edellisestä johtuen en laita niin paljon rahaa niihin pankkeihin, jotka ansaitsisivat sijoitukseni vaikkapa vastuullisen toimintansa perusteella
Talletussuoja siis vääristää pankkimarkkinoita ja tekee tallettajista laiskoja ottamaan selvää pankkiensa tilanteesta. Samaan aikaan voimme käyttää useita tunteja uuden taulu-tv:n tai älypuhelimen ominaisuuksien vertailuun, sijoituksen ollessa joitain satoja euroja. Mutta sijoittaessamme mahdollisesti paljon isompia summia pankkiin, meitä ei kiinnosta tietää miten tämä taho on asiansa hoitanut!
Talletussuojaa on perusteltu sillä, että tavallisten ihmisten ei voida olettaa ottavan selvää pankin taloudellisesta tilanteesta. Miksei!? Ottavathan monet selvää monesta muustakin, paljon pienempiä summia sisältävästä asiasta kuten puhelinlaskustaan (netissä on monia palveluita joilla puhelinlaskuaan voi vertailuttaa käytön mukaan), älypuhelimistaan (lehdet ja netti on pullollaan vertailuita), sähkölaskuistaan (edelleen hintavertailuita ja tarjouspyyntö-koneita riittää) ja niin edelleen. Olisiko mahdotonta olettaa, että jos asialle riittäisi kysyntää, joku kokoaisi (vaikkapa automaattisesti) eri pankkien avaintiedot yhteen paikkaan, joka mahdollistaisi helpon vertailun? Sama, tai joku toinen joku, voisi tietojen perusteella tehdä myös analyysejä, tuoda mukaan eettisiä näkemyksiä, kertoa pankkitoiminnan luonteesta (paikallispankit vs. monikansalliset toimijat, esimerkiksi) ja niin edelleen.
Edellisten lisäksi minä ja sinä maksamme talletussuojasta aiheutuneet kulut.
Tämä on puolestaan tulonsiirto alhaalta ylöspäin. Talletussuojan tarjoaa valtio, eli veronmaksajat, mutta talletussuojasta hyötyvät ylempi keskiluokka ja rikkaat, eli ne kenellä on enemmän rahaa, ja ennen kaikkea pankit ja pankkiirit. Ne nimittäin ulkoistavat oman toimintansa riskejä, jälleen kerran, veronmaksajille. Veronmaksajien kustantama talletussuoja luo pankeille ympäristön, jossa ne voivat ottaa enemmän riskejä oman tuloksensa maksimoimiseen. Tämä johtuu jo yllämainituista, eli ihmisiä ei kiinnosta pankkien riskihalukkuus, koska heidän talletuksensa on suojattu. Tällöin pankkejakaan ei kiinnosta käyttää turvallisuutta kilpailuvalttina.
Talletussuoja estää talletuspakoa?
Tämä varmasti pitää paikkansa. Jos olisin rikas, ja minulla olisi rahaa jossain pankissa jonka kuulisin harjoittavan mielestäni riskialtista tai epäeettistä toimintaa kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla, voisin hyvinkin siirtää rahani pois, mikäli talletussuojaa ei olisi. Eettisin perustein voisin sen tehdä talletussuojasta huolimatta, mutta tällä hetkellä pankkien toiminnan eettisyydestä on vaikea ja työlästä saada tietoja (jonka lisäksi, minulla ei ole niin paljon rahaa että jaksaisin vaivautua). Tämä ”talletuspako” olisi tällöin kuitenkin seurausta pankin omasta huonosta toiminnasta. Tämä puolestaan kannustaisi pankkeja toimimaan vastuullisemmin ja varovaisemmin, sekä pitämään kenties jopa hieman lyhyemmän velkavivun (eli suuremman omavaraisuusasteen), joka puolestaan vakauttaisi koko rahoitusmarkkinoita. Nyt pankkien toimintaa vakautetaan tarjoamalla varsin merkittävät talletussuojat, jotka suojaavat ennen kaikkea pankkeja niiden omien hölmöilyiden ja riskinoton seurauksilta, ja vähemmässä määrin myös keskimääräistä varakkaampia tallettajia.
Ihmiset toki, laumaeläiminä, panikoivat herkästi, jolloin jälki on usein rumempaa mitä voisi olettaa. Mikäli näemme jonon pankin konttorin edessä, tulee meille tarve mennä jonon perälle. Joko pankissa jaetaan ilmaista kakkukahvia, tai sitten kaikki ovat nostamassa rahojaan pois sieltä, jolloin meidänkin kannattaa niin tehdä.
Myös talletussuojan määrää voi kritisoida. 100 000 euron talletussuoja per pankki mahdollistaa yhdelle henkilölle miljoonaluokan talletukset suojattuina. Tässä tilanteessa olevan henkilön voisi olettaa ottavan hieman selvää pankkinsa tilanteesta! Mikäli taas tarkoitus on turvata pienempiä rahoja, riittäisi huomattavasti pienempikin summa. Summan määrällä kun on aina hintansa.
Keskeiset kysymykset ovat: Ketä tässä oikein suojataan ja miltä, ja kuka homman maksaa ja mikä on hinta?
Havainnollistava video ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kehityksestä ”lähi”historiassa. Denialistit siirtyvätkin seuraavaan kohtaan argumenttilistallaan, kuten: Mutta CO2 ei ole kasvihuonekaasu!
kts. Lakimiehen argumentointi ja Ilmastodenialismin anatomiasta.
Monissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa törmää nykyisin lakimiehen argumentointiin. Se on retorinen kikka siinä missä kaksoisstandarditkin, joten se olisi hyvä tunnistaa ja osoittaa silloin kun sitä käytetään, sillä se tekee koko keskustelusta turhauttavaa ja laskee keskustelun arvoa. Käydään siis nopeasti läpi mistä on kyse.
Lakimies argumentoi oikeudessa seuraavat seikat:
- Asiakkaani ei lainannut ruohonleikkuriasi
- Ruohonleikkurisi oli rikki jo silloin, kun asiakkaani lainasi sitä
- Ruohonleikkuri oli priimakunnossa, kun asiakkaani palautti sen
Samaan aikaan tai peräjälkeen siis annetaan ainakin kolme toisensa kumoavaa argumenttia. Asianajajan kannalta ei ole väliä, mikä argumenteista menee läpi, joten kannattaa laittaa kaikki argumentit peliin.
Ilmastoskeptikoiden kanssa voi törmätä vaikkapa seuraaviin argumentteihin:
- Ilmastonmuutosta ei ole olemassa (eli sitä ei ole vaikkapa pystytty täysin aukottomasti osoittamaan)
- Ilmastonmuutos on luonnon, ei ihmisen aiheuttama ilmiö
- Ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen ehkäiseminen on liian kallista
- On jo liian myöhäistä, eli ihmiskunnan kannattaa suunnata panoksensa ilmastonmuutokseen sopeutumiseen, ei ehkäisyyn
Monien ydinvoimaa tiukasti vastustavien kanssa törmää usein esimerkiksi seuraaviin argumentteihin:
- Ydinvoima on liian kallista rakentaa, eli sitä ei kannata rakentaa
- Ydinsähkö on liian halpaa, joten se ei rohkaise energiansäästöön
- Uusiutuvat ovat (pian) halvempia kuin ydinsähkö, joten kannattaa rakentaa niitä
- Ydinvoiman osuus on ollut laskussa, joten sitä ei kannata rakentaa (pätisikö tämä myös uusiutuviin, mikäli niiden osuus olisi laskussa?)
Yhteiskunnallisessa ja poliittisessa keskustelussa tärkeintä on saada oma päämäärä läpi. Tämä päämäärä ei ole välttämättä kokonaisuuden kannalta paras, mutta se on esittäjän ja hänen tukijoukkojensa kannalta paras. Kun valehtelemisesta ei rangaista, argumentteja voi heittää sen mukaan mikä kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopii, riippumatta niiden loogisista virheistä tai ristiriitaisuuksista.
Tämä pätee toki minuunkin. Kertokaa minulle jos syyllistyn joskus mielestänne lakimiehen argumentointiin. Ainakin yksi seikka josta itse olen tietoinen ja jota yritän sulatella ja miettiä, on ydinvoiman suhde öljyhuipun tuomiin vaikutuksiin ja riskeihin. Tämä ansaitsee joskus oman kirjoituksensa, sillä se sisältää huomattavan määrän toisiinsa vaikuttavia seikkoja ja mekanismeja.
Oheisessa videossa esitellään IMF:n tekemää uutta öljyn tuotantoennuste-mallia, jossa he ottavat huomioon sekä tuotantopuolen (Hubbertin linearisaatio-malli) että taloudellisen (hinta-vaikutukset) ja teknisen puolen.
Synkähkö viesti on se, että he ennustavat öljyntuotannon mahdollisesti kasvavan alle prosentin vuosivauhtia seuraavan vuosikymmenen, mutta että tämä(kin varsin vaatimaton) kasvu vaatii öljyn hinnan kaksinkertaistumista. Lähi-historia osoittaa että tuo ei vaikuta mahdolliselta, mutta onhan kummallisuuksia ennenkin nähty. Mikäli öljyn hinta kykenee näistä toistuvista taantumista ja velka-kriiseistä huolimatta kaksinkertaistumaan vuosikymmenessä, niin olen ali-arvioinut sen, miten koukussa öljyyn olemme. Tämän hetken fiilis on että maailmantalous kyykähtää vielä nykyisestään aika pahasti (myös brics-maat) ennen tuota kaksinkertaistumista, mutta näitä fiiliksiähän mahtuu 13 tusinaan 🙂
ps.
Viimeisen 6 vuoden ”all liquids”-kasvu on ollut keskimäärin puolen prosentin luokkaa vuosittain.
Kiitos Antti Pippurille video-vinkistä.
************************
Ilmastonmuutoksen matematiikka synkkää
Maailman fossiilisten polttoaineiden tuotettavissa olevat varat ovat varsin mittavat. Jos otamme varat käyttöön, lisäämme tuoreen laskelman mukaan noin 2 800 gigatonnia hiilidioksidia ilmakehään. Mitä luku käytännössä tarkoittaa?
Ilmastotutkijat ovat laskeneet ihmiskunnalle hiilidioksidibudjetin, jolla kenties pysymme kriittisenä pidetyn kahden asteen lämpenemisen alapuolella. Budjetti on 565 gigatonnia, eli noin viidennes jo tunnetuista fossiilisten polttoaineiden varoista. Se täyttyy jo tunnettujen öljyvarojen polttamisella.
Miksi sitten on niin vaikea jättää 80 prosenttia fossiilisista polttoaineista maaperään? Yksi syy on, että ihmiskunnan käyttämästä energiasta yli 80 prosenttia on fossiilista. Toinen syy löytyy taloudesta. Näiden energiareservien arvo on jo laskettu fossiilisia polttoaineita tuottavien yhtiöiden taseisiin ja osakkeiden arvoon. Niitä vastaan lainataan rahaa, ja tuottajamaat rakentavat niiden varaan talouksiaan. Jos se viedään pois, romahtaa maailmantalous.
Valtioilla ja yhtiöillä on velvollisuus ajaa omistajiensa ja kansalaistensa etua. Se onnistuu parhaiten jatkamalla fossiilisten polttoaineiden käyttöä, vaikka se tuhoaakin elinympäristömme. Mekanismi on synkkä, mutta looginen. Fossiilisten jättäminen maan sisään tarkoittaisi noin 20 000 miljardin dollarin alaskirjauksia. Puhumattakaan siitä taloudellisen toiminnan määrästä, joka jäisi tekemättä energian puuttuessa. Tämä vaikuttaa poliittisesti melko kaukaiselta.
Ensimmäinen vaihtoehto on siis polttaa fossiiliset polttoaineet ja samalla maapallon elinkelpoisuus. Toinen vaihtoehto on valmistautua ottamaan vastaan ennennäkemätön taloudellinen kriisi, joka seuraa siitä, kun riittävän karmean ilmastokatastrofin seurauksena poliitikot ovat pakotettuja säätämään hiilipäästöille sellaisen hinnan, jolla suurin osa niistä jää maankuoreen.
Inspiksenä/lähteenä toimi Bill McKibbenin taannoinen teksti Rolling Stonessa, jonka koetin puristaa 2000 merkkiin…
Edit: viimeinen kappale oli kahteen kertaan…
Oheinen teksti on luonnos Suomi Öljyn jälkeen -kirjan luvusta, jossa käsitellään resurssinationalismin merkitystä öljyntuotannolle tulevaisuudessa. Se päivitettiin 15.2.2013 tuoreeseen, kirjaan päätyvään versioon.
Kirjalla on nyt myös Facebook-sivu, johon päivitellään kirjan kuulumisia. Käy tykkäämässä ja laita jakoon!
******************
Resurssinationalismi on yksityistämisen eräänlainen vastakohta. Se voi esimerkiksi tarkoittaa, että uuden öljykentän tuotantoa järjestämään pitää perustaa yhteisyritys, jossa yhtenä omistajana on jokin paikallinen, usein valtion omistama, yritys. Räikeimmillään siinä myydään oikeudet joihinkin luonnonvaroihin ensin jollekin yritykselle, odotellaan että tämä rakentaa tuotantoon vaaditut laitokset, ja sen jälkeen poliittisella päätöksellä muutetaan tuotantosopimusten ehtoja tai jopa siirretään nämä laitokset ja luonnonvarat valtion haltuun. Esimerkiksi toukokuussa 2012 Argentiinan hallinto hyväksyi lain, jolla se kansallisti espanjalaisen Repsolin tytäryhtiön YPF:n. Syyksi ilmoitettiin Repsolin liian pienet panostukset öljynetsintään ja tuotantoon. Repsol vaatii 10 miljardin dollarin vahingonkorvauksia[i].
Tällaisella toiminnalla on öljyn tuotantomäärien kannalta lukuisia negatiivisia seurauksia:
- Tuotantoa tehostavien yksityisen sektorin öljyinvestointien houkuttelemisen hankaluus.
- Muiden maiden luottamuspula ja sanktiot, jotka vaikeuttavat kyseisten kenttien tuotannon pääsyä kansainvälisille markkinoille.
- Tuotannon lasku, kenttien käyttöönoton viivästyminen tai jopa liian aggressiivinen tuotanto ja kenttien peruuttamaton vioittuminen.
Öljy on kuitenkin tuotantohuippunsa myötä nousemassa niin tärkeäksi ja arvokkaaksi resurssiksi, että yhä useammat öljyvaltiot harkitsevat varojensa kansallistamista seurauksista riippumatta. Oikeutus on varsin helppo löytää, sillä onhan valtiolla periaatteessa oikeus hallita sen rajojen sisällä olevia luonnonvaroja. Tosin öljyvaltioiden hallitsijat, jotka ovat pyrkineet suitsimaan ulkomaisten toimijoiden (usein Yhdysvaltalaisten öljy-yhtiöiden) etuja maassaan, ovat tämän jälkeen useissa tapauksissa kohdanneet mystiseen kuolemaan johtaneen onnettomuuden tai vallankaappauksen. Näin on käynyt esimerkiksi Iranissa 50-luvulla sekä Ecuadorissa ja Panamassa 1980-luvulla[ii]. Vähemmän keskusteltu asia on se, että valtaosa maailman öljyvaroista ja öljyntuotannosta on tänäkin päivänä kansallisten öljy-yhtiöiden hallussa. Kansainvälisillä öljy-yhtiöillä, kuten ExxonMobil ja Shell, on yhteensä omistuksessaan alle kymmenesosa tunnetuista öljyvaroista[iii]. OPEC-maiden tuotanto on pääosin kansallisten öljy-yhtiöiden varassa, ja kansainvälisiä öljy-yhtiöitä otetaan mukaan yksittäisiin projekteihin lähinnä kumppaneiksi tarjoamaan osaamistaan ja laitteistojaan.
Kansalliset öljy-yhtiöt toimivat monissa asioissa eri tavalla kuin kansainväliset öljy-yhtiöt. Tämä johtuu niiden lähtökohtaisesti erilaisesta asemasta markkinoilla. Kansainvälisen öljy-yhtiön johdon täytyy hoitaa osakkeenomistajien etuja pitämällä kustannukset pieninä ja tuotot suurina, jotta yhtiön osakkeiden arvo säilyy ja se kykenee maksamaan osinkoja. Kansallisella öljy-yhtiöllä ei ole vastaavia kannustimia, sillä niiden johtajien täytyy pitää tyytyväisinä hallitsijat, joiden poliittiset tarpeet ovat usein erilaiset kuin osakkeenomistajilla. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki kansalliset öljy-yhtiöt ovat automaattisesti tehottomia tai huonoja, vaan sitä, että niiden toimintaympäristö on erilainen.
Tämä erilainen toimintaympäristö voi toisaalta mahdollistaa myös ympäristön ja tulevien sukupolvien paremman huomioonottamisen toiminnassa, kun kuluja ei ole pakko karsia minimiin tai tuottoja maksimoida joka hetki. Tuotannon kustannusten karsimisen mielekkyys riippuu siitä, mistä karsittavat kustannukset muodostuvat. Suuremmat tuotantokustannukset tarkoittavat tosin myös sitä, että osa vähemmän kannattavasta öljystä jää tuottamatta. Riippuukin paljon itse kohdemaasta, miten hyvin tai huonosti kansalliset yhtiöt toimivat. Esimerkiksi Saudi-Arabia vaikuttaa hoitavan öljylähteitään salailusta ja valtiojohtoisuudesta huolimatta pitkällä tähtäimellä varsin järkevästi maksimoiden niistä saatavan öljyn kokonaismäärän. Tätä näkökulmaa eivät öljynjanoiset markkinat osaa ottaa huomioon, sillä niiden mielestä kaikki tuotettava öljy pitäisi tuottaa juuri tänään.
Kansalliset yhtiöt ovat kuitenkin usein hallinnon talutusnuorassa, kuten Venezuelassa. Venezuelan öljyvarojen arvioidaan olevan maailman suurimmat[iv], ja niitä hallinnoi kansallinen öljy-yhtiö PDVSA ja sen kautta presidentti Hugo Chávez. Lähes kaikki maan vientitulot tulevat öljystä, ja se vastaa kolmasosasta koko Venezuelan kansantuotetta. PDVSA on analyytikoiden mukaan turvonnut ja tehoton öljy-yhtiö, johon on palkattu ammattilaisten sijaan hallinnon poliittisia kannattajia. Yhtiö investoi 27 miljardia dollaria sosiaalisiin ohjelmiin, samalla kun energiaprojekteihin investoitiin 15 miljardia. Kukaan ei edes tunnu tietävän, mitä nämä sosiaaliset ohjelmat ovat ja kenelle ne on tarkoitettu. Yhtiön henkilöstö on vuoden 1999 jälkeen kaksinkertaistunut, ja velka on vuoden 2006 jälkeen kymmenkertaistunut. Tuotanto puolestaan on laskenut 25 prosenttia vuodesta 1999, ja onnettomuudet, tuotantokatkot ja öljyvuodot ovat yleisiä.
Chávezin hallinto on ohjannut öljyvaroja pääosin sosiaalisiin ohjelmiin, kotimaisen bensiinin hinnan subventointiin (bensiini maksaa noin 3 senttiä litralta) sekä ruuantuonnin tukemiseen. Muutaman vuoden takaiset kansallistamiset karkottivat ExxonMobilin ja ConocoPhillipsin Venezuelasta, mutta nyt niiden osaamista ja pääomia tarvittaisiin Orinoco-vyöhykkeen erittäin raskaan öljyn esijalostamiseen vientikelpoiseksi[v].
[ii] Perkins, J., (2004), Confessions of Economic Hitman, 2004, Berrett-Koehler
Todella hyvä puhe ydinvoiman puolesta fossiilista energiaa vastaan. Kiitos. Katsokaa ja jakakaa. Tämä on sen arvoinen.
Valtion velanottoa puolustetaan toisinaan sillä, että se ei ole tavallista velkaa siinä mielessä kun kansalainen velan ymmärtää. Miksi? Koska valtion ei tarvitse maksaa sitä koskaan takaisin! Valtion täytyy ainoastaan hoitaa velkansa korot, ja kaikki on ok. No näinhän se pitkälti on, mutta asia ei kenties ole ihan näin yksinkertainen. Tarkastellaan tilannetta hieman tarkemmin.
Parametrit
Asetetaan ensin muutama parametri, jotta tiedetään mistä puhutaan, kun puhutaan Suomen valtion velasta:
- Viimeistään Euron myötä Suomi luopui kyvystään painaa itse lisää omaa rahaansa. Emme voi laittaa painokoneita käyntiin tai näpytellä nollia tilille miten huvittaa. Esimerkiksi Yhdysvallat ja Iso-Britannia, joilla on omat valuutat, voivat näin tehdä, ainakin epäsuorasti.
- Suomi lainaa rahaa siis markkinoilta, myös valtion tasolla.
- Toinen keino saada rahaa valtion kassaan on nostaa kansalaisten verotusta. Verojen nostaminen on epäsuosittua, ja lisäksi se vähentää kulutusta (ihmisillä ja yrityksillä jää vähemmän tuloja käteen joten kuluttamiseen ja investointeihin jää vähemmän rahaa).
- Kolmas keino hoitaa valtion taloutta on leikata valtion menoja. Tämäkään ei ole suosittua, sillä iso osa äänestäjistä on valtion hommissa (joten työpaikkoja on vaikea karsia) ja lähes kaikki nauttivat valtion tarjoamista hyvinvointipalveluista kuten terveydenhuollosta, koulutuksesta, sosiaaliturvasta ja puolustusvoimien tuomasta kansallisesta turvallisuudesta.
- Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ”Valtio” ei maksa mitään, vaan ”Kansalaiset” maksavat aina. Sanan Valtio voisikin korvata sanalla Veronmaksajat aina kun puhutaan valtion rahankäytöstä.
- Suomen luottoluokitus (tällä hetkellä paras, eli AAA) riippuu ainakin velan määrästä ja talouden näkymistä, sekä välillisesti muiden valtioiden tilanteesta. Voidaan siis sanoa, että Suomen valtion velan ”piikki” AAA-luokituksella on rajallinen.
- Suomen valtion velan korko, eli hoitokulut, riippuvat luottoluokituksesta ja markkinoiden tilanteesta (jos kaikki muut ovat kuralla, on Suomen korko suhteessa matalampi jos oma tilanteemme on parempi, sillä raha hakeutuu turvallisiin kohteisiin varsinkin epävarmoina aikoina. Toisaalta jos kaikki muut ovat kuralla, myös Suomi on pian kuralla, koska olemme riippuvaisia viennistä)
AAA-luokituksella Suomi saa siis edullista lainaa markkinoilta, ja vain korot pitää maksaa. Talouden ja verotulojen kasvaessa koroista ei muodostu ongelmaa sinänsä, sillä lisääntyneistä tuloista riittää rahaa korkojen maksuun, ja jää se vaikutelma, että se ei ole pois mistään. Todellisuudessa nämä korot ovat kuitenkin pois muista menoista, joten leikkauksia, veronnostoja tai lisävelkaa tarvitaan lisää verrattuna tilanteeseen, jossa velkaa on vähemmän. Vaihtoehtoisesti valtion ylijäämä on pienempi. Poliitikoilla on kuitenkin helppo homma saada tilanne näyttämään siltä, että kaikille tulee enemmän koroista huolimatta (joskin kaikille tulee vähemmän enemmän koroista johtuen). Poliitikot eivät ole hanakoita karsimaan valtion menoja tai lisäämään verotusta hyvinä aikoina, vaikka se on olennainen osa Keynesiläistä talouspolitiikkaa. Keynesiläisessä ajattelussa valtion rooli on siis tasoittaa suhdannevaihteluita törsäämällä huonoina aikoina ja säästämällä hyvinä aikoina.
Valtion velan korkokulut siis ovat pois kansalaisilta joko suoraan rahana veroissa tai vähempinä julkisina palveluina.
AAA-luokituksen ”piikki” on rajallinen. Voimme siis ottaa tietyn määrän velkaa ilman että luokituksemme alenee, ja siten todennäköinen valtionvelan korkoprosentti nousee. Ongelma on siinä, että tämän piikin suuruutta ei voi etukäteen tietää (arvioita toki voi esittää). Valtioiden luottoluokitusten laskeminen AAA:sta on kuitenkin poikkeuksetta aiheuttanut tyrmistystä ainakin kyseisen valtion poliitikoissa. Heidän mielestään valtionsa taloudessa ei ole mitään vikaa, ainakaan niin paljon että luokituksen alentaminen olisi ymmärrettävää!
Jos ja kun tämä piikki tulee joskus täyteen, nousevat myös valtion velanhoitokulut nopeasti. Se tarkoittaa että entistä enemmän on pois kansalaisilta joko suoraan veroissa tai heikompina julkisina palveluina/sosiaaliturvana. Jos samalla valtion verotulot heikkojen talousolojen vuoksi pienenevät, luo tämä entistä suuremman paineen ottaa lisää velkaa. Miksi? Koska Keynesiläisyyden toinen puoli on se, että huonoina aikoina valtio lisää menojaan jotta talous pysyy käynnissä ja työttömyys ei pääse räjähtämään. Mikäli velkaa on kasvatettu jo aiemmin, tai sitä ei ole pienennetty hyvinä aikoina, on heikkoina aikoina vähemmän AAA-piikkiä käytössä.
Lisääntynyt velka ja kasvava korkoprosentti kertautuvat ja huonontavat tilannetta edelleen. Luottoluokitus voi olla jälleen vaarassa, joka pahentaisi tilannetta edelleen. Tämä mekanismi on (muutaman muun lisäksi) käynnissä monissa Etelä-Euroopan maissa.
Joten, ainakin minun mielestäni, on lyhytnäköistä vedota siihen, että valtion velka on jotenkin erilaista, ja siksi se ei ole niin paha juttu. Se on oikeastaan erilaista vain sillä, että koska sitä ei tarvitse ”maksaa takaisin”, niin sitä on spygologisesti paljon helpompi ottaa liikaa. Varsinkin kun poliitikot eivät pane omaa omaisuuttaan likoon, vaan lainaavat kansalaisten piikkiin.
Käyttökohde ratkaisee
Lopuksi vielä pari sanaa kaikkein tärkeimmästä, eli siitä mihin velkaraha käytetään. Mikäli velka otetaan tuottavan investoinnin tekemiseen, se voi olla hyvinkin kannatettavaa: tuottava investointi kun tuottaa velan hoitokulut ja vielä sen päälle. Jos velkaa puolestaan otetaan kulutukseen, eli nykyisen elämäntyylin ylläpitämiseen vaikka siihen ei ole varaa, on se tuhon tie. Tällöin menot säilyvät entisillään, tuloja ei tule lisää, mutta velanhoitokulut kasvavat (ja samalla kasvaa riski luottoluokituksen heikentymisestä).
Työpaikkojen ylläpito on tuottavaa vain, jos itse työpaikat ovat tuottavia. Tällöin ne myös maksavat itse itsensä eivätkä tarvitse lainarahaa. Tuottamattomissa työpaikoissa olevat ihmiset ovat kansantalouden kannalta jonkinasteisia loisia, sillä heidän elämisensä kustannetaan muiden tuottavien yksiköiden verottamisella. Samalla näiden tuottavien yksiköiden pitäisi hoitaa myös kasvava eläkeläisten määrä.
Esimerkiksi talouselämä uutisoi Häkämiehen puhtaan kotimaisen energian strategian päivityksestä otsikolla Häkämiehen hätäily käy vielä kalliiksi.
TEMin uutinen aiheesta.
Mielenkiintoinen ja oikeansuuntainen esitys päällisin puolin. 20 % öljynkäytön vähennys 2025 mennessä tarkottaisi parin prosentin vähennystä per vuosi, joka olisi tuplavauhti mitä viime vuosina on huipusta tultu keskimäärin alas (joskin tästä aika iso osa lienee suhdannevaihteluidenkin ansioita). Periaatteessa toi olisi ihan mahdollinen muutamalla toimenpiteellä, jotka on osittain jo meneillään:
- Öljylämmityksestä luopuminen lähes täysin tuohon mennessä kaluston vanhetessa (nyt 10% öljyn käytöstä, joskin tuskin kaikkiin kohteisiin saadaan korvaavaa lämmitystapaa). Mikä on minimi johon on jotenkin pragmaattista päästä öljylämmityksen osalta? Vaihtoehtoja on runsaasti (maalämpö, hake, pelletit, kaikenmaailman aurinkohybridit ja lämpöpumput jne).
Liikenteessä: (49 % Suomen öljynkäytöstä)
- Aggressiivinen ajoneuvokannan polttoainetehokkuuden parantaminen, joka esim uusimman autoveron myötä onkin ottanut askeleen eteenpäin. Vuoteen 2025 menenssä merkittävä osa suomen autokannasta uusiutuu, joten nyt myydään niitä autoja joilla tuolloin ajellaan, jos ajellaan.
- Aktiivinen ajokilometrien vähentäminen. Tämäkin olisi melko edullinen tapa, siis lisää kimppakyytejä ja niitä tukevia toimenpiteitä työnantajilta, valtiolta jne. Lisää joukkoliikennettä, lisää etätöitä jne. Älypuhelinten paikannuspalvelut ja nettiyhteydet tarjoavat varsin hedelmällisiä sovelluskehitysmahdollisuuksia kimppakyytien järkkäilemiseen, jotka voisivat olla hyvinkin vietävissä myös maailmalle. Varsinkin kun maailma heräilee öljyhuippuun tässä hiljalleen.
Tuon öljynkäytön vähentämisen kanssa kannattaa lisäksi muistaa se, että liikenne käyttää vain puolet öljystä. Liikenteen polttoainekäytön pudottaminen 2 % vähentää öljyn kokonaiskäyttöä siis vain 1%. Rakennustoimen öljynkäyttö vähenee lähinnä suhdannevaihteluiden mukaan, teollisuuden käyttämä öljy samaten, jos silloinkaan (jos tässä on esim jalostamoiden lämmitykseen/jalostukseen käyttämä öljy niin se tuskin merkittävästi vähenee).
Voisin olla talouselämän otsikon kanssa varsin eri mieltä. Kalliiksi tulee käymään tämä jo vuosia, jopa vuosikymmeniä jatkunut jahkailu sekä öljyn että ylipäätään fossiilisten käytön vähentämisen kanssa (sekä öljyn ja fossiilisten hintojen että saatavuuden kehittymisen kautta että ilmastonmuutoksen kautta kansainvälisemmin). Markkinat katsovat asiaa tyypillisen lyhyellä tähtäimellä ja signaaleja vääristävien lasien läpi, ja samaa tuntuu tekevän myös Talouselämä otsikosta päätellen.
Muut fossiiliset
Kivihiilestä luopuminen lähes kokonaan kuulostaa ilmastomielessä todella hyvältä ajatukselta. ”Ongelmia” tulee siitä, että kaukolämpöverkon myötä olemme lukittautuneet siihen, että jotain pitää polttaa, jotta saadaan lämpöä verkkoon. Nyt se lämpö on tullut paljolti kivihiilen ja maakaasun polttamisesta, ja sen korvaaminen esimerkiksi puupohjaisella polttoaineella kuulostaa hienolta, kunnes ymmärtää mittakaavat ja esimerkiksi syntyvän rekkarallin. Olen joskus asiasta kirjoitellut otsikolla Miksi Biovoimalat ovat huono idea. Toki, niissä on hyviäkin puolia, mutta arvokkaan raaka-aineen polttaminen… noh… kun aina puhutaan siitä että raaka-aineiden jalostusastetta pitäisi nostaa, eikä laskea…!?
Julkisuudessahan ei ole keskusteltu hirveästi siitä, että ydinvoimaloista saisi hyvinkin johdettua myös kaukolämpöä mikäli näin haluttaisiin. Niiden hyötysuhde paranisi huomattavasti, ei tulisi satoja vuosittain Suomessakin tappavia pienhiukkasia hiili/hakevoimaloiden tapaan (kaasusta ei kauhesti kaiketi hiukkasia pääse?) jne. Vähän laimeammastakin vedestä saisi lämpöä talteen varmaan varsin hyvällä hyötysuhteella lämpöpumpuilla.
Voisiko joku aloittaa tämän(kin) keskustelun? Voisiko tällaisen kehityksen myötä ydinvoiman korkea hinta -ongelma hieman lieventyä parantuneen hyötysuhteen myötä, kun lisäksi hiili voitaisiin jättää Venäjälle ja Puolaan, ja puustakin voitaisiin jatkossa jalostaa jotain arvokkaampaa, vaikka biodieseliä saksalaisen Mersuun?
Kuukausittainen viestiketju, johon toivon kommentteihin linkkejä Suomen ja kansainvälisen uutismedian julkaisemiin, luonnonvaroihin, raaka-aineisiin ja muihin blogin teemaan (energiapolitiikka, rahoitus ja talous, hyvinvointivaltio, ilmastonmuutos jne) ainakin etäisesti sopiviin hyviin ja huonoihin uutisiin.
Myös keskustelu uutisista on sallitua ja suotavaa. Voit julkaista halutessasi uutisen ilman sen syväluotaavampaa kommenttia, mutta otsikko olisi kiva olla mukana. Julkaisen joistain uutisista ihan oman artikkelin niinkuin tähänkin asti, jos tulee jotain mielenkiintoista ja analyysiä vaativaa.
Elokuu 2012
Öljyä on lähteestä riippuen nykykulutuksella ”noin 50 vuodeksi”, laskettuna 2P reserveinä (Proven & Probable, eli 90 % todennäköisyydellä tuotettavissa nykyhinnoin ja nykytekniikalla). BP:n laskelmien mukaan tuotettavissa olevia reservejä oli vuoden 2011 lopussa 1653 miljardia tynnyriä (Gb). Lisäystä vuodesta 2001 on tullut 30 %, vaikka öljyä on samana aikana tuotettu 321 miljardia tynnyriä. Yhteensä öljyä on kirjattu reserveihin siis 707 miljardia tynnyriä vuosina 2001-2011.
Mistä tuo 1653 miljardia tynnyriä, tai nykyisellä noin 30 Gb:n vuosivauhdilla 54 vuoden öljyreservi sitten koostuu? Wikipediassa se jaetaan karkeasti laadun mukaan seuraavasti:
30 % perinteistä raakaöljyä
15 % raskasta öljyä
25 % extra-raskasta öljyä (Alla mainittuja venezuelan kirjauksia ei välttämättä ole otettu mukaan…)
30 % öljyhiekan bitumia
Mutta havainnollistetaan vielä toisella tavalla erilaisia öljyreservejä ja käytetään BP:n dataa. Vuosien määrät ovat karkeita pyöristyksiä. Alla mielenkiintoisimmat reserveistä:
6 vuotta Kanadan öljyhiekkaa (170 Gb). Öljyhiekan tuotanto on oikeastaan valmistamista, ja siten hidasta ja kallista, sillä koko valmistusinfrastruktuuria pitää leventää tuotannon jouduttamiseksi.
10 vuotta ns. poliittisia OPEC-reservilisäyksiä 1980-luvulta. Noin 300 Gb öljyä, jonka olemassaolosta ei ole minkäänlaisia takeita tai todisteita. OPEC-maat lisäsivät tuolloin reservejään yksipuolisilla ilmoituksilla.
8 vuotta Venezuelan extra-raskasta öljyä. 2010 Venezuela nousi öljyreservien ykköspaikalle, kun sen Orinoco-vyöhykkeen valtavat (235Gb) mutta todella raskaat öljyvarat laskettiin mukaan globaaleiksi resursseiksi. USGS:n arvion mukaan Venezuelan öljyhiekkoja on jopa yli 500 Gb, mutta sitä ei ole BP:n datassa laskettu mukaan. Orinocon tuotanto on alkamassa vuonna 2013 paikallisen hallinnon PDVSA öljy-yhtiön ollessa johtotähtenä (min 60% osuus kaikista yhteishankkeista).
Noin 24 vuotta 54 neljän vuoden öljyreserveistä on aivan jotain muuta kuin mitä haluaisimme niiden olevan. Nämä ovat potentiaalisesti vain paperireservejä (OPEC), tai tuotantovauhdiltaan erittäin rajoittuneita ja kalliita tahnoja, bitumia ja mönjää, joiden EROEI on varsin surkea ja ympäristö- ja ilmastovaikutukset karmeat (kanada ja venezuela, jossa on lisäksi merkittäviä poliittisia riskejä Hugon hääriessä kipparin paikalla).
2000-luvun lisätyt reservit, 386 miljardia barrelia, sisältävät siis:
- 220 bb venezuelan öljyhiekkaa (joka luokitellaan bitumin asemesta extra-raskaaksi)
- Brasilian syvänmeren löydöt, 8 Gb,
- Venäjän lisäykset, noin 15 Gb,
- Kazakstanin 25 Gb:n Kashagan (alla tarkemmin),
- Iranin 50 Gb lisäykset
- Irakin 30 Gb lisäykset
- Afrikan noin 35 Gb lisäykset (angola 7 Gb, libya 9 Gb, nigeria 6.. ja muita pienempiä)
Nämä ovat siis eri paikkojen lisääntyneitä reservejä. Huomioitavaa tuosta käytetystä öljystä, 321 Gb, on se, että se on myös ”löydetty jostain” tällä aikavälillä. Merkittävä osa siitä tulee kuitenkin OPEC-maista (reilu 40 %), mutta niiden reservit ovat olleet suoraa viivaa äkkinäisiä lisäyksiä lukuun ottamatta. Reservit eivät ole siis kymmenen vuoden aikana pienentyneet tuotannosta huolimatta, eli he ovat vuosi vuodelta löytäneet noin saman verran uutta öljyä mitä ovat tuottaneet. Tai sitten reservi-ilmoitukset perustuvat johonkin muuhun kuin tuotantoon ja löytöihin.
Otetaan muutama muu esimerkki vielä mielenkiintoisista varoista:
1 vuosi Kazakstanin Kashagan-kentän öljyä.
Tämä suurin öljykenttä 40 vuoteen ei ole vielä miljardien dollarien ja useiden vuosien panostuksesta huolimatta tuottanut pisaraakaan öljyä markkinoille.
3 vuotta Venäjän reservejä, joiden laskentatavasta on oltu montaa mieltä. Viime aikoina niissäkin on alettu soveltamaan 1P, 2P, 3P järjestelmää Venäjän vanhan (ja epäluotettavan) ABC1 –systeemin sijaan.
40 vuotta OPEC-maissa olevia reservejä. Niin, OPEC ilmoittaa sillä olevan noin 72 prosenttia maailman jäljellä olevista reserveistä. Lopuista 14 vuodesta melkein puolet on kiinni Kanadan öljyhiekassa.
******
Lähteenä käytetty lähinnä BP:n tilastoja:
Helvetin hyvä keskustelun avaus jota maustaa muutama moka ja puute.
Avoin vihreä talous on täynnä ideoita joita on helppo kannattaa, ja joita voisin itsekin kuvitella ehdottelevani (ja olen itse asiassa ehdotellutkin). Kirjaa on tietysti helppo kehua, jos sen kanssa on samaa mieltä. Eniten pidin kuitenkin sen pragmaattisesta lähtökohdasta ja sen tunnustamisesta, että vapaat markkinat ovat usein poliitikkoja huomattavasti parempia tekemään päätöksiä siitä mikä on hyväksi ja tehokkain toimintatapa. Samaa mieltä olen myös siitä, että markkinoilla on myös haitallisia taipumuksia, joiden tunnistamiseen ja hallitsemiseen valtioiden on syytä keskittyä. Näitä ovat esimerkiksi kustannusten ulkoistaminen ympäristölle, kuten saasteet ja kasvihuonekaasu-päästöt. Alla puutun lähinnä häiritsevimpiin kohtiin, mutta kenties kovista sanoista huolimatta kirja oli minusta edelleen oikein hyvä.
Pientä ristiriitaa aiheuti se, että toisaalta kirja pyrkii kasvattamaan taloutta, ja olemaan silti ympäristöystävällinen. Otetaanpa lainaus lopun yhteenvedosta:
Avoin vihreä talous pyrkii talouskasvuun, mutta vain rajoissa, jotka esimerkiksi ympäristö sallii.
Nähdäkseni erittäin monet mittarit osoittavat jo nyt, että ollaan menty jo metsään ja pitkälle (ja hakattu sieltä kaikki elinkelpoinen pois). Eli ympäristö sallii tällä hetkellä lähinnä talouskasvun negatiivisuuden, ainakin suuressa osassa maailmaa. Ovatko kirjoittajat sitten sitä mieltä, että nyt pitäisi alkaa miettiä degrowthia ja muita rajumpia toimenpiteitä? Jäin käsitykseen, että eivät. Siis vaikka olenkin heidän ohjauskeinojen ja muiden kanssa vahvasti samaa mieltä, niin kenties lähtökohtani ovat sen verran synkemmät, että en näe näiden avullakaan saavutettavan hääviä talouskasvua, kenties kuplien puhaltelua lukuun ottamatta. Kuplat kun ovat aineetonta talouskasvua parhaimmillaan: niissä nimellinen varallisuus nousee nopeasti rahan nopeuden kanssa, jotka molemmat lisäävät BKT:tä, kulutusta ja velkaisuutta. Jatketaan tästä vielä seuraavalla lainauksella:
Avoin vihreä talous perustuu pitkälti aineettomaan talouteen. Aineettoman talouden tuottamien palveluiden kautta ihmiset pystyvät suuntaamaan myös toimintaansa vähemmän ympäristöä kuluttavaksi.
Olen samalla sekä samaa mieltä että eri mieltä: toki, aineeton talous luo kasvua varsin energiatehokkaasti ja vaikkapa älypuhelimen räplääminen ja app:ien shoppailu on varmaankin huomattavasti oikeaa krääsän shoppailua tai pikaveneellä ajelua suositeltavampia harrastuksia. Mutta en ole kovin varma siitä, että aineeton talous voi kasvaa loputtomasti sen pohjana olevaa aineellista taloutta suuremmaksi. Ihmisten perushyvinvointi ja elintaso, jotka monesti ovat vaatimuksia myös laajamittaisen aineettoman talouden kehitykselle ja ylläpidolle, ovat kiinni konkreettisessa: Ruoka, energia, rakennukset, tietoverkot, laitteet, infrastruktuuri jne. Jos tälle tielle lähdetään ”kasvu edellä”, voidaan päätyä loogisesti jossain vaiheessa Matrixissa varsin antoisasti esitettyyn yhteiskuntaan jossa käytännössä kaikki kulutus on virtuaalista. Ah miten ihanaa Elämää! Lisäksi mikäli talouskasvun pakkoa ei poisteta, törmätään lopulta samaan mahdottomuuden seinään kuin perinteisen saastuttavankin kasvun kanssa. Vaikka atomeita voidaankin järjestellä käytännössä loputtomasti uudelleen ja aina mielekkäämmällä tavalla (kuten jatkuvasti vaihtuva ja epäilemättä koko ajan paraneva ilmiö nimeltä muoti meille osoittaa), on ihmisillä rajallisesti aikaa ja tilaa tehdä sitä. Kasvun teoreettisella loputtomuudella ei ole mielestäni mitään tekemistä reaalimaailman kanssa.
Raha on velkaa, vai onko?
Osmo Soininvaara totesi blogissaan kirjasta: ”Muutamat suositut harhaopit kuten Zeitsgeist –liikkeen raha on velkaa –teoriat ryntätään tylysti.”
Raha on velkaa –aiheelle annettiin kirjassa noin sivu. En tiedä miten Osmo sen luki, mutta minulle siitä jäi lähinnä sekava olo. Ensin sotketaan raha on velkaa-ajatus talousdemokratia-liikkeen poliittiseen tavoitteeseen saada rahan teko-oikeus pois pankeilta ja Zeitgeist-liikkeeseen yleisemmin (itse teoria voi olla olemassa myös ilman näitä liikkeitä). En ole itse välttämättä sitä mieltä, että poliittiset toimijat olisivat sen vastuullisempia tai tehokkaampia rahan liikkeellelaskijoita kuin yksityiset pankit (joskin näitä yksityisiä pankkeja ei pitäisi tietenkään pelastaa muiden ihmisten rahoilla niiden otettua ahneuksissaan liikaa riskejä!). Se varsinainen debunkkaus ilmeisesti tapahtuu seuraavassa virkeessä (en muutakaan asiaan liittyvää tekstistä löytänyt):
Nykyisessä järjestelmässä pankit kun voivat luoda rahaa luottoekspansiolla, siis lainaamalla yrityksille ja kotitalouksille rahaa, joka syntyy vasta heidän maksaessaan rahat takaisin.
En väitä olevani aiheen asiantuntija, mutta olen käsityksessä että raha syntyy siinä lainausvaiheessa, ei takaisinmaksuvaiheessa (käsittääkseni teorian mukaan se raha tuhoutuu kun laina maksetaan takaisin). Toisaalla, alaviitteessä kerrotaan vielä:
Money as Debt –ohjelmassa väitetään, että koska raha on velkaa, pitää rahasta maksaa myös korkoa. Tätä korkoa ei löydy järjestelmän sisältä, jolloin järjestelmän on pakko kasvaa. Teesi on helppo kumota toteamalla, että myös korkoja keräävät henkilöt ovat osa talousjärjestelmää, joten mitään pakottavaa tarvetta talouskasvulle ei synny.
Näinhän siinä ilmeisesti väitetään, ja jos en ole ihan väärin ymmärtänyt, niin kirjailijoiden esittämä ”teesin kumoava toteamus” kumotaan myös (en muista olenko kyseistä ohjelmaa ainakaan kokonaan katsonut, joten menen mielikuvilla, joku raha on velkaa –asiantuntija voisi kertoa tarkemmin). Kirjailijat myös pyrkivät vaimentamaan vastaväitteet hieman epärehellisesti jo alkuunsa toteamalla:
Taloustieteilijät Paul Krugmanista lähtien ovat kuitenkin joutuneet havaitsemaan keskustelun mahdottomuuden: vasta-argumentteja ei hyväksytä, vaan erimielisyys tavataan katsoa vain ymmärtämättömyydeksi.
Tässä efektiivisesti tehdään asiasta keskustelu mahdottomaksi: Mikäli hlö A yrittää selittää raha on velkaa –teoriaa hlö B:lle, joka ei sitä hyväksy tai suostu ymmärtämään, niin hlö A:n teoria on väärin ja hlö A ei vaan suostu hyväksymään toisen vasta-argumentteja (jotka oletettavasti voivat käsittääkseni olla joko oikein tai väärin? En tosin kyseistä Krugman-väittelyä ole itse lukenut, se myönnetäköön.
En kutsuisi tätä Osmon sanoin ihan ”tylysti rynttäämiseksi” kuin ehkä termin negatiivisimmassa sävyssä (jossa tylyllä tarkoitetaan jotain muuta kuin asiallista tai avoimesti argumentoivaa).
Entä se Peak Oil?
Aihetta kenties huomattavasti tiiviimmin seuraavana minun täytyy olla kirjoittajien kanssa kenties eri mieltä muutamasta oletuksesta joita he esittävät. Täytyy lainata tähän tekstinpätkä:
Viimeaikaisten taloudellisten kriisien aikana keskustelu öljyn riittävyydestä on ollut vaimeampaa, mikä johtuu toisaalta siitä, että korkeiden öljynhintojen aikana tuotantoa on pystytty lisäämään epätavallisista lähteistä ja toisaalta siitä, että öljy muodostaa taloudellisesta toiminnasta aiempaa pienemmän osan. Tämä on myös tehokkaasti vaientanut netissä muulloin aktiivisesti toimivan peak oil –väen, joka odottaa yhteiskunnan romahtavan kalliimman öljyn kulutushuipun saavuttamisen ja aiheutuvan hinnannousun myötä.
Kyseiseen peak oil –väkeen varmaankin kuuluvana en voi olla työntämättä öljyisiä sormiani yllä olevaan. Ensinnäkin, tuotannon lisääntyminen epätavallisista lähteistä on ollut kohtalaisen vaatimatonta ja ennen kaikkea hidasta (poislukien ehkä liuskeöljyn/kaasun-ryntäys jenkeissä, jonka kestävyys tullaan lähivuosina mittamaan riskisijoittajien rahojen loputtua). Viimevuosien aikana käytännössä kaikki optimistiset (CERA) ja viralliset (IEA) tahot ovat laskeneet tulevaisuuden öljyntuotannon ennustettaan vuosi vuodelta alemmas. Öljy-yhtiöiden sylikoiran CERA:n Daniel Yerginin viimeisin veikkaus taisi olla 0,9 % kasvua vuodessa, joka tarkoittaa nykytrendillä sitä, että vapaille markkinoille päätyvän öljyn määrä itse asiassa vähenee tuottajamaiden nostaessa omaa kulutustaan tuotantoa enemmän.
Öljyn osuus energianlähteenä on toki suhteellisesti pienentynyt, mutta se on edelleen ykkönen, ja absoluuttinen määrä on kasvanut ainakin tynnyreissä, jos ei yhteiskunnalle saatavana nettoenergiana. Öljyllä on kuitenkin kriittinen rooli talousjärjestelmässä. Voisin verrata sitä verenkiertoon ihmiskehossa: Sekin on vain suhteellisen pieni osa kehoa ja sen toimintoja, mutta kohtalaisen olennainen.
On myös harhaanjohtavaa sanoa peak oil -väen odottavan yhteiskunnan romahdusta siitä tai tästä syystä. Toki, näitäkin henkilöitä on, ja heillä on runsaasti mielenkiintoisia argumentteja ja riski-analyysejä, mutta ei tarvita folio-hattua, asevarastoa ja romahdusteoriaa kuuluakseen kyseiseen ”peak oil” –väkeen. Tämä väki koostuu melko monipuolisesta otannasta kansalaisia ja kyseisenlainen yleistäminen on, noh, aika perseestä. Yllälainatun perään kirjoittajat tuovat vielä esille öljyhiekat, hiilen nesteytyksen ja öljyliuskeen, joilla kaikilla toki voidaan öljyn tuotannon huippua tasoittaa ja laskua loiventaa. Omassa kirjassamme tuomme esille näiden lisäksi myös muut keskeiset ”korvikkeet” ja niiden tuotannon tilanteen nyt ja näkymät lähivuosina. Kohtalaisen runsaan aiheeseen tutustumisen myötä en kykene ihan yhtä huolettomaan suhtautumiseen kuin Sairanen ja Stenhäll, mutta se ei varmaan kenellekään tule yllätyksenä, ollaanhan Kaikenhuipulla.
Kirjovihreet?
Kirjassa oli myös normaalia enemmän jopa ajoittain hieman häiritseviä kirjoitusvirheitä ja korjaamatta jääneitä lauseiden/sanojen muutoksia. Tämä olisi pitänyt oikolukea vielä kerran!
Lopuksi
Edelleen, yllä olevasta kritiikistä huolimatta kirjassa on todella paljon hyviä ideoita, ja todella soisin esimerkiksi monien poliitikkojen lukevan sen. Jos nyt pitäisi kerätä kourallinen reaalipoliittisesti toteutettavissa olevia hyviä ideoita talouteen, niin aloittaisin tästä kirjasta. Neljä tähteä viidestä.
Avoin Vihreä Talous (adlibris)
Kirjailija: Heikki Sairanen
Kirjailija: Jaakko Stenhäll
Kustantaja: Vihreä sivistysliitto (myös edullisena e-kirjana)
Sidosasu: Nidottu
Kieli: suomi
Julkaistu: 2012
Sivumäärä: 141
ISBN10: 9525078418
ISBN13: 9789525078411
Kaikenhuipun blogi 
