Kirjaprojekti – Export Land Model – Tuottajamaiden oma kulutus ja elintaso

Oheinen teksti on 28.2.2013 päivitetty teskti Suomi Öljyn jälkeen -kirjan luvusta, jossa käsitellään Export Land Model -ilmiötä ja sen vaikutusta vapaiden markkinoiden öljynsaantiin.

Kirjalla on nyt myös Facebook-sivu, johon päivitellään kirjan kuulumisia. Käy tykkäämässä ja laita jakoon!

******

Export Land Model – Tuottajamaiden oma kulutus ja elintaso

Eräs ajan myötä merkittävämmäksi tullut tekijä öljyn tuojamaiden kannalta on öljyn viejämaiden kotimainen kulutus ja maan käyttäytyminen öljyvaurauden imeytyessä yhteiskuntaan. Tähän liittyvää matemaattista mallia ovat kehittäneet Jeffrey J. Brown ja Samuel Foucher, ja se kulkee nimellä Export Land Model (ELM).

Nykyisin öljyä kuluttavien länsimaiden kannalta öljyntuottajamaan ”paras” hallintomuoto on usein diktatuuri, jossa paikallinen väestö pidetään käytännössä kokonaan öljytulojen ulkopuolella pientä sisäpiiriä lukuun ottamatta. Tällöin mahdollisimman suuri osa tuotetusta öljystä päätyy vientiin. IEA:n mukaan vuoteen 2020 mennessä 90 prosenttia maailman öljyntuotannon kasvusta tulee viidestä tai kuudesta Lähi-idän maasta (Saudi-Arabia, Iran, Irak, Kuwait ja Yhdistyneet Arabiemiraatit). Niinpä yhden tällaisen maan kansalaisten pitäminen tiukasti kurissa on öljystä riippuvaisen länsimaan kannalta tärkeämpää kuin kymmenien pienempien tuottajien demokratiakokeilut. Kansalaistensa etuja ajava demokratia on öljyn ostajan kannalta hankala asiointikumppani, sillä hinnat määräytyvät tällöin markkinoiden mukaan, neuvottelukumppanit voivat vaihtua ja öljyntuottajan oma kulutus kasvaa elintason jakautuessa tasaisemmin kansalaisille. Käyttämällä auliisti öljyn eri jalosteita ja valittamalla bensiinin kalleudesta – mutta unohtamalla puhua mitään sen lähteestä – me länsivaltojen sivistyneet kansalaiset annamme hiljaisen hyväksyntämme tämänkaltaiselle toiminnalle. Poissa silmistä on poissa mielestä.

Esimerkiksi Henry Kissingerin johtamassa NSSM200-selvityksessä Yhdysvaltojen hallinnolle vuodelta 1974 esitetään, kuinka kehitysmaiden kasvava väestö ja oma mineraalien ja raaka-aineiden kulutus on uhka Yhdysvaltojen tarvitsemien raaka-aineiden ja polttoaineiden saannille tulevaisuudessa. Ratkaisuiksi esitetään muun muassa YK:n valjastamista perhesuunnitteluohjelmien kehittämiseen kohdemaiden populaation koon rajoittamiseksi. Samalla raportissa pohditaan, että suurin suora uhka raaka-aineiden saatavuudelle ei ole väestömäärä, vaan tuottajamaan oma teollinen kehitys[i].

Monissa öljynviejämaissa kotimainen kulutus on kovassa kasvussa. Jos nämä maat eivät lisää tuotantoaan samassa suhteessa, vähenee vientiin eli avoimille markkinoille päätyvä öljy. Öljyntuojien, kuten Suomen, kannalta ainoastaan markkinoille päätyvän öljyn määrällä on merkitystä, ei niinkään globaalilla kokonaistuotannolla.

Tuottajamaiden omaan kulutukseen vaikuttavat monet tekijät. Väestönkasvu on yksi merkittävimpiä, esimerkiksi Saudi-Arabian väestö kasvaa 8 prosentin vuosivauhtia. Öljytuloilla tuontiruuan hinta voidaan pitää kansalaisille alhaisena ja saatavuus turvattuna. Tämä johtaa usein väestömäärän nopeaan kasvuun ainakin alkuvaiheessa, ja lisääntynyt väestö käyttää enemmän energiaa. Seurauksena on Saudi-Arabian kaltainen vinoutunut väestörakenne, jossa yli puolet väestöstä on alle 25-vuotiaita. Saudi-Arabiassa on lisäksi varsin yksipuolinen elinkeinorakenne, koska kaikki pyörii öljyn ympärillä. Öljysektorilta löytyy kuitenkin vain muutama kymmenen tuhatta työpaikkaa, joten näille nuorille on haasteellista löytää mielekästä tekemistä ja työtä. Tämä lisää turhautumista ja luo hallinnolle paineita pitää yllä erilaisia sosiaalisia ohjelmia, joilla väestö pidetään tyytyväisenä. Kotimainen öljynkulutus kuitenkin kasvaa 6 prosenttia vuodessa.

Toinen omaan kulutukseen vaikuttava tekijä on elintaso. Korkeampi elintaso tarkoittaa käytännössä korkeampaa energiankulutusta, ja jos kyseessä on öljyntuottajamaa, tämä energia tuotetaan usein öljyllä. Saudi-Arabiassa lähes kaikki sähkö tuotetaan joko kaasulla tai öljyllä (noin 50/50), ja kotimainen öljynkulutus on 2000-luvulla kasvanut noin 6 prosenttia vuodessa (2004–2011). Kuten länsimaissakin, saavutettuja etuja on hankala poistaa ilman negatiivisia poliittisia seurauksia, joten öljynkulutusta on hankala vähentää muuten kuin kulutuksen tehokkuutta kasvattamalla. Monet Persianlahden öljymaat suunnittelevat sähköntuotannon irtikytkemistä öljystä, sillä öljy on heille arvokkaampaa vietynä. Iranin ydinvoimaohjelma saa tietysti kaikkein eniten palstatilaa, mutta ei ole mitenkään radikaali muiden Persianlahden maiden suunnitelmien rinnalla. Esimerkiksi Saudi-Arabiaan on suunnitteilla massiiviset hankkeet ydinvoiman (54 GW), keskittävän aurinkovoiman (25 GW), aurinkosähköpaneelien (16 GW) ja tuulivoiman (9GW) lisäämiseksi vuoteen 2050 mennessä[ii].

Jos öljyntuottajamaan hallinto pyrkii rajoittamaan paikallista kulutusta esimerkiksi vähentämällä polttoaineen hintojen julkisia tukia, seuraa usein ongelmia ja levottomuuksia. Kansalle on tarjottava leipää ja sirkushuveja, mikä nykyisin tarkoittaa monessa öljyntuottajamaassa tuontiviljaa, isoja autoja ja edullista polttoainetta. Iranissa nostettiin bensiinin hintaa pumpulla joulukuussa 2010 yhdessä yössä 400 prosenttia, mitä kansalaiset jonkin aikaa protestoivatkin. Saudi-Arabiassa päinvastoin laitettiin Arabikevään yhteydessä 35 miljardia dollaria erilaisiin sosiaalisiin ohjelmiin levottomuuksien välttämiseksi. Nigeriassa bensan hinnan tukien poisto johti laajoihin levottomuuksiin, ja tuet jouduttiin osittain palauttamaan. Öljymaat ovatkin maalaamassa itseään nurkkaan, esimerkiksi Saudi-Arabia ei todennäköisesti pystyisi järjestämään maassa vallitsevaa elintasoa ja vakautta alle 80–90 dollarin öljytynnyrihinnalla. Venäjällä saman luvun on arvioitu olevan reilusti yli 100 dollaria ja Irakissa noin 100 dollaria[iv].

Paikallisen kysynnän tuhoaminen on myös eräs tapa kasvattaa viennin osuutta öljyntuotannosta. Paikallista kysyntää tuhotaan romahduttamalla öljyntuottajamaan oma kulutus esimerkiksi sotatoimilla. Tämän jälkeen usein vaihdetaan paikallinen hallinto ja sovitaan öljyntuotannon uudelleenrakentamisesta ja muista järjestelyistä. Tässä on kuitenkin riskinsä, kuten Irakin viimeisin sota osoitti. Paikallinen väestö ei usein katso suopeasti tämänkaltaista ”resurssivalloitussotaa”, ja rauhan ja järjestyksen palauttaminen voi osoittautua suunniteltua huomattavasti kalliimmaksi, hankalammaksi ja pitkäaikaisemmaksi projektiksi. Tämänkaltaiset operaatiot myös lisäävät globaalia terrorismin uhkaa tarjoamalla eri äärijärjestöille hyvän rekrytointialustan turhautuneessa ja vihaisessa väestössä. Ne ovat vahingollisia myös kotimaan politiikan kannalta, koska hyökkäävän armeijan uhreilta on vaikea välttyä, vaikka sotakalusto olisi kuinka ylivoimaista. Lisäksi modernia hyökkäyssotaa käyvän ja kohdemaata miehittävän teollisuusmaan mobilisoinnin vaatimat kustannukset ovat valtavia.

Export Land Model ei tietenkään toistu jokaisessa öljyntuottajamaassa. Esimerkiksi Britannia siirtyi vuonna 2006 öljyn nettotuojaksi Pohjanmeren tuotannon nopean romahtamisen vuoksi. Myös Norjan öljynviennin lasku johtuu käytännössä yksinomaan Pohjanmeren tuotannon laskemisesta. Merkittävä osa isoista, kehittyvistä viejämaista kuuluu kuitenkin ilmiön piiriin. Näissä maissa on runsaasti kysyntää öljylle ja sen tuomalle korkeammalle elintasolle.

Ennusteet

Daniel Yergin ja muut analyytikot CERA:sta ennustivat vuonna 2011 noin 0,9 prosentin vuosittaista tuotannon kasvua seuraavalle 20 vuodelle. Jos jatkamme öljynviejämaiden oman kulutuksen kasvua vuosien 2002–2005 trendillä, tarkoittaa CERA:n ennustama 0,9 prosentin kokonaistuotannon vuosittainen kasvu sitä, että vientimarkkinoille päätyvä öljy vähenee. Mikäli monien muiden tahojen ennusteet öljyn tuotannon tulevaisuudesta toteutuvat, ja Kiinan, Intian ja merkittävimpien öljynviejämaiden kulutus jatkaisi kasvutrendiään, niiden ulkopuolisille vientimarkkinoille ei jäisi vuonna 2030 lainkaan öljyä.

Nämä trendit eivät voi jatkua. Mielenkiintoinen kysymys onkin, mikä nämä trendit kääntää ja millaisia vaikutuksia sillä on maailman taloudelle ja yhteiskunnille?