http://www.youtube.com/watch?v=zIThjusijQk&feature=player_detailpage
Edellisen viikon ASPO-konferenssista tuttu Nate hieman lyhyemmässä haastattelussa, aiheena Peak Oil ja siihen liittyvä. Harvinaisen fiksu jätkä tuo Nate.
Meillä kaikilla on viihdemedian parissa viihtyviä ystäviä, tuttuja ja sukulaisia, joille öljyhuipun ja sen seurauksien selittäminen on enemmän kuin turhauttavaa, ja usein myös turhaa. Alla leikkimielinen ja yksinkertaistettu skenaario, jossa öljyhuippu tuodaan BB-taloon.
Alkuasetelma
Taloon otetaan, kuten normaalistikin, lauma erilaisia ihmisiä. Heille annetaan silloin tällöin jotain helppoja tehtäviä, ja näistä palkkioksi ruokaa, siideriä ja savukkeita. Mukaan mahtuu myös pari mahtavan ruokahalun omaavaa lihavaa tyyppiä, joiden kautta kaikki taloon tuotava käy, ja josta nämä pari tyyppiä nappaavat noin neljänneksen. Näitä tyyppejä sanotaan Jenkeiksi, ja heillä on myös talon ainoat aseiksi kelpaavat esineet, mutta he ovat leppoisia ja mukavia tyyppejä (niin kuin lihavat laulunkin mukaan ovat). Heillä on lähipiirissään viisi vähän hoikempaa apuria, jotka ottavat toisen neljänneksen elintarvikkeista (muut OECD-maat). Loput jaetaan muiden hoikkien talossa olevien ihmisten kesken (loppu väestö).
Eteneminen
BB-talon elämä etenee siten, että joka päivä sinne tulee yksi hoikka ja nälkäinen ihminen lisää (keskiluokkaistuvat Kiinalaiset, ja muut). Samalla talon asukkaiden tehtäviä lisätään ja tehdään koko ajan fyysisemmiksi, mutta niistä myönnetään jatkuvasti vähemmän palkkioita ruoan, virvokkeiden ja nautintoaineiden muodossa (energiantuotannon EROEI heikentyy). Kun pelin alussa asukkaat tekivät tehtäviä alle tunnin päivässä, lisätään tätä määrää puolella tunnilla päivässä. Asukkaat saavat keskenään valita, että ketkä suorittavat tehtäviä ja mikä osa porukasta saa huilata. Kaikki taloon tuleva kulkee edelleen kahden lihavan ja kaikki aseet omaavan asukkaan kautta, jotka kuluttavat niistä neljänneksen ja hoitavat jakelun (petrodollari-järjestelmä).
Joka päivä siis:
– Tehdyn työn määrä lisääntyy (suhteessa asukasmäärään), ja/tai taloon saadun energian ja hyödykkeiden määrä vähenee
– Taloon tulee uusi nälkäinen hoikka asukki.
Talossa on 7 henkilöä, jotka kuluttavat puolet kaikesta taloon tulevasta. Tällä porukalla on lähes kaikki aseiksi kelpaava hallinnassaan ja he jakelevat. Toinen puoli jaetaan koko ajan kasvavan joukon kesken, joka myös tekee suurimman osan tehtävistä ja töistä, valmistaa ruoat, siivoaa jne.
Kuinka kauan kestää, että tämä suureneva joukko alkaa neuvotella itselleen parempia ehtoja ja isompaa osaa saatavasta ravinnosta? Kuinka kauan kestää että tulee riitoja ja talon meininki muuttuu leppoisasta bilettämisestä joksikin muuksi? Missä vaiheessa asukkaat alkavat tehdä keskinäisiä (salaisia) sopimuksia keskenään? Entä kun tehtäviä pitää tehdä niin paljon, että tuskin ehtii nukkumaan?
Ja koko ajan talon pihalla odottaa jatkuvasti kasvava joukko, josta aina yksi pääsee sisään joka päivä. Tällä joukolla on vielä vähemmän ruokaa keskenään jaettavaksi, joten taloon pääsy on heille kuin lottovoitto.
Hitto, tämähän vaikuttaa mielenkiintoiselta ohjelmaformaatilta… 😀
Todella, mielestäni todella hyvä esitys Nate Hagensilta tämänvuotisessa ASPO-konferenssista. Todellakin suosittelen, mikäli astetta tai kahta syvempi näkemys nykyisiin ja tuleviin ongelmiin kiinnostaa. Varsinkin parinkymmenen minuutin jälkeen Naten järkipuhe lähtee aivan lapasesta, ja jatkuu loppuun asti.
Voi olla että menen käsityksineni metsään, mutta ei ole ensimmäinen kerta. Aiheena siis linkitetyn kirjoituksen aiheuttama ajatus.
Kyseessä on Pride-kulkuetta kommentoinut kirjoitus, josta silmiini pisti erityisesti yksi lause (aika lailla kaikesta muusta, ja tavallaan tästäkin, olin samaa mieltä):
”Suomi on ainoa Pohjoismaa, jossa homo- ja lesbopareilla ei ole mahdollisuutta solmia avioliittoa. Toivon, että tasa-arvoinen ja sukupuolineutraali avioliittolaki saadaan vielä tänä vuonna eduskunnan käsittelyyn ja todeksi.”
Avainsana on avioliittolaki. Ja se että eikös avioliitto ole kirkon instituutio, ja enemmänkin fiilispohjainen tai uskoon perustuva juttu? Valtiohan tarjoaa oman, käsittääkseni varsin kohtalaisen korvikkeen rekisteröityneen parisuhteen muodossa? Mitä hittoa se lainsäätäjälle kuuluu minkälaista ja kenelle avioliittoa kirkko tarjoaa tai ei tarjoa Suomessa? Vastaus on tietenkin: Valtionkirkko. Ongelma ainakin omasta mielestäni on, että eihän tuollaista uskonnollista järjestöä voi pakottaa yhtään mihinkään. Lailla avioliiton vaatiminen on vähän sama kuin kiduttamalla tunnustamaan pakottaminen: sanat tulee sanotuksi, mutta ei niillä ihan välttämättä tarkoita paljon mitään. Minä en ainakaan haluaisi tulla avioliittoon siunatuksi sellaisen instituution toimesta, joka tekee sen lain pakottamana ja vasten tahtoaan! Siitä olisi siunaus kaukana, päinvastoin kokisin varmaan tulevani lähinnä kirotuksi suhteineni.
Jos ja kun Kirkko ei sitten ole valmis ja/tai halukas seuraamaan valtiovallan opastusta tässä asiassa, on ratkaisu varsin yksinkertainen: Erotetaan valtio ja kirkko. Suomessa on runsaasti valtiosta erillisiä kirkkoja ja uskontoja, jotka voivat lakien ja hyvien tapojen, ja myös omien tapojensa ja kirjoitustensa puitteissa tehdä vähän sitä sun tätä. Mikäli valtion virallinen uskonto ei ole halukas seuraamaan valtion, eli suomalaisten kansalaisten, lakeja ja normeja, se voi luopua verotusoikeudestaan ja lähteä niin sanotusti freelanceksi. Tällöin se on paljon vapaampi (käsittääkseni) toimimaan niin kuin haluaa kaikenmaailman kiusallisten naispappien ja muiden kysymysten kanssa. Toki tällöinkin sen tulee toimia Suomen lakien mukaisesti, eli mikäli se haluaa toimia niistä poikkeavasti, niin ainahan kirkko voi lähteä toiseen maahan, jossa meininki on lunkimpaa.
Samaten voisi suositella kyseistä siunausta liitolleen hakeville, että vievät bisneksensä yksinkertaisesti muualle tai muokkaavat kirkon käsityksen aiheesta kirkon sisältä käsin itselleen suotuisaksi. Olettaen, että jälkimmäinen vie vähintään vuosikymmeniä, todennäköisesti vuosituhansia, ja liitto pitäisi saada siunatuksi nopeammin eikä pelkkä rekisteröityminen kelpaa, niin kannattanee etsiä sellainen kirkko, joka avioliiton voi heille solmia. Äänestää niin sanotusti jaloillaan ja lompakollaan (ah, ja tässä tapauksessa myös sielullaan). Jos sellaista kirkkoa ei ole, niin mikään ei liene estä perustamasta moista? Kuka haluaa kuulua sellaiseen kirkkoon joka polttaa homot helvetin tulessa vain sen takia että he ovat homoja?
Varmasti monet.
He tehkööt näin omilla rahoillaan ja sieluillaan, jotka rahat kirkko voivat kerätä jäseniltään, kun kirkollisvero ja muut mahdolliset yhteiskunnan tuet on ensin poistettu.
Sama koskee prostituution kieltämistä, jonka ministerit Henrikkson ja Räsänen ovat näköjään kaivaneet naftaliinista ja sekoittaneet kaikkeen muuhun sellaiseen, joka itse asiassa on jo kiellettyä. Miksi heillä, tai ylipäätään kellään, tulisi olla oikeus määrätä toisen (aikuisen) ihmisen oikeudesta omaan kehoonsa (ja sieluunsa), ja tällä itsellään siis ei? En pureudu tähän sen enempää, sillä toveri Seksualisti avaa asiaa ihan riittävästi kirjoituksessaan. Kiitos järjen äänestä.
Pirullisen tiukka esitys liuskekaasun tuotannosta Yhdysvalloissa tämän vuoden ASPO-konferenssista. Ei siitä hyvä mieli jäänyt, mutta mieli kuitenkin.
Yhteismaan tragedia, tutummin ”tragedy of the commons”, on varsinkin ympäristöasioista kiinnostuneille usein tuttu käsite. Siltä varalta että se ei sitä ole sinulle, niin käyn sen ihan pikaisesti ranskiksilla läpi alla käyttäen vanhaa kunnon lammasfarmari-esimerkkiä.
Kuvitellaan tilanne, jossa kylän lammasfarmareilla on yhteinen laidun, eli yhteismaa. Laitumen ruoho on uusiutuvaa, kunhan sitä ei ylikäytetä, eli:
- Ei laidunneta liikaa (liian monta lammasta)
- Ei laidunneta liian aikaisin keväällä
Eli kohtuukäytöllä kaikki kylän lammasfarmarit (joita on vaikkapa 10 kpl) voivat laiduntaa lampaitaan (10 kpl kullakin, yhteensä 100 lammasta) puolet vuodesta.
Varsinainen ongelma tulee siitä, että yksittäisen farmarin kannattaa lisätä lampaitaan, tai tuoda ne laiduntamaan liian aikaisin, sillä koko laitumen heikkeneminen jakautuu kaikkien farmarien kesken. Lasku menee 90 % muille, mutta hyöty lisälampaista tulee kokonaisuudessaan yhdelle farmarille. Kaikilla on kiusaus tehdä tämä sama, joka johtaa ennen pitkää siihen, että lampaita tulee liikaa ja laitumen kantokyky heikkenee. Täten heikentynyt tuottavuus (lampaat jäävät nälkäisiksi ja laihoiksi) kannustaa itse asiassa yksittäistä farmaria hankkimaan vielä lisää lampaita, jotta hän saa yhteensä enemmän tuottoa, ja laitumen kestävä kantokyky heikkenee entisestään. Ja niin edelleen. Aiheesta voi lukea lisää vaikkapa wikipediasta. Sanomattakin on selvää, että ongelman voi liittää paljon muuhunkin kuin lammaslaitumeen: ilmakehään, vesistöjen rehevöitymiseen, kalakantoihin…
Sitten itse asiaan.
Jutun otsikossa mainittiin että tähän ongelmaan tulisi loppu. Miten? Hämmentävän yksinkertaisesti:
Poistetaan yhteismaa
Yksityistetään se. Ja vielä parempaa: yksityistetään myös ilma ja vesistöt! Ja tämä ei tietenkään ole oma ideani, eikä edes kovin uusi. Mutta sen luonteesta johtuen sitä ei varsinkaan poliittisessa keskustelussa hirveästi näy, sillä eihän keskushallinto tietenkään halua luopua vallastaan hallita näitä yhteismaita (vaikka se tekeekin sen usein surkeasti, johtuen systeemisestä viasta, ei yksittäisistä poliitikoista tai virkamiehistä).
Mitä tämä sitten auttaisi? Yksinkertaistettuna: mikäli yllämainittu lammaslaidun olisi yksityisessä omistuksessa, se olisi tälle omistajalle (oli se sitten henkilö tai osuuskunta tai yhtiö) tuottavaa omaisuutta. Mutta vain mikäli omistaja pitäisi huolen siitä, että laidun pysyy kunnossa, eli sitä ei ylikäytetä. Nythän tilanne on pitkälti se, että hallinto päättää poliittisin perustein (jotka eivät ole lähelläkään synonyymiä tuottavalle tai järkevälle) miten yhteismaata käytetään tai ei käytetä. Tuloksena on useimmiten tehotonta käyttöä joka johtaa myös liikakäyttöön (koska saatu hyöty saadaan tehottomammin).
Poistetaan yhteisilma
Mutta mitä hyötyä olisi ilman yksityistämisestä? Ilmaahan hengittävät kaikki, ja se on kaikkien perusoikeus! No, kyllähän kaikkien pitää seistä jollain maaperälläkin. Silti maa on yksityistetty. Mitä ilman yksityistäminen tekisi, niin se antaisi esimerkiksi minulle mahdollisuuden haastaa oikeuteen taho, joka saastuttaisi minun ilmaani. Ihan samalla tavalla kuin kukaan ei voi tuoda jätteitään tontilleni ilman lupaa (tai seuraamuksia), niin kukaan ei voisi työntää läheisen voimalaitoksen piipusta paskaa taivaalle, jos se päätyisi minun (tai kenen tahansa muun) omistamaan ilmaan. Saastuttamiselle tulisi automaattisesti hinta, jota käsiään heiluttelevat poliitikot ovat koettaneet säätää vuosikymmeniä, onnistuen lopulta karsimaan vain törkeimmät tapaukset. Tämä kannustaisi myös kehittämään saasteetonta teknologiaa, sillä silloin sillä olisi jokin arvo, se olisi tuottavaa, koska sillä vältettäisiin korvausten jatkuva maksaminen yksityisille ilman omistajille. Tällä hetkellä jokainen uusi saasteiden vähentämisyritys kestää vuosikymmeniä, kun suuryritykset lobbaavat ja laahaavat jalkojaan poliitikkojen ollessa pakkoraossa, jossa he eivät voi astua näiden varpaille, mutta jossa heidän tehtävänsä olisi kuitenkin hoitaa kansalaisten asioita.
Poistetaan yhteisvesistöt
Entä vesistöt? Jos järven rannan asukkaat omistaisivat myös järven, tai meren, niin mitään turpeenoton tai maatilojen päästöjen ongelmaa tuskin olisi. Siinä missä nyt joudumme valittamaan järven rehevöitymisestä keskushallinnolle, jonka intresseissä on paljon muutakin kuin meidän puhdas vetemme ja joka tämän vuoksi on armottoman tehoton tekemään asioille oikeasti mitään, voisimme haastaa rehevöittäjän suoraan oikeuteen. Aivan samalla tavalla kun kukaan ei voi tuoda paskalietettään minun pihalleni ilman lupaa, tai edes kaataa sitä omalle pihalleen, josta se valuu minun pihalleni, niin näin ei voisi tehdä myöskään järveen tai mereen. Saastuttajalle tulisi todellinen intressi vähentää päästöjään, ja ravinteet saataisiin varsin nopeasti oikeaan käyttöön ja oikeisiin kohteisiin. Jälleen kerran, teknologialla olisi todellinen intressi kehittyä ympäristöystävälliseen suuntaan, siinä missä se nyt joutuu vatvomaan mahdollisuuksiaan poliittisin perustein tehtävän sääntelyn mukaiseksi usein vuosikymmeniä. Ei ihme että asiat laahaavat.
Hallinto tykkää Hallita
Tämän suuntaiset ehdotukset poliittisessa keskustelussa ovat varsin vähäisiä. Se johtuu muun muassa siitä, että hallinto menettäisi valtaansa, mikäli näin tapahtuisi. Mitä se sitten enää sääntelisi, reguloisi ja hallitsisi, jos ihmiset päättäisivät itse omasta omaisuudestaan, ja lähes kaikki olisi jokaisen omaa omaisuutta? Hallinto voisi huomata olevansa *gasp!* paljolti tarpeeton! Tämä voisi johtaa siihen, että kansalaiset eivät haluaisi enää rahoittaa hallinnon toimintaa maksamalla veroja. Tämä puolestaan voisi johtaa siihen, että hallitsijat joutuisivat kehittämään itselleen oikeasti jotain tuottavaa tekemistä sen asemesta, että nyt yhteisin varoin keskittyvät lähinnä tekemään itsestään tärkeämpiä ja lisäämään valtaansa (pahoittelen yleistystä kaikilta pyyteettömästi kanssaihmistensä hyvinvointia ajavilta). Noh, onneksi vähentyneiden regulaatioiden ja verojen myötä entiset hallitsijat huomaisivat, että itsensä työllistäminen vaikkapa yrittämällä on taas kerran jopa mahdollista. Ottaen huomioon, että hallinto kuitenkin on kiintynyt nykyiseen valtaansa ja siihen, että se voi tehdä toimiaan kansalaisten rahoittamana, niin on selkeästi nähtävissä, että se ei halua tilanteeseen mitään muutosta. Lyhyesti: keskushallinnolle on parempi, että kukaan ei omista yhteismaata, sillä silloin hallinto voi säännellä sen käyttöä. Tämä siitäkin huolimatta, että se johtaa lopulta yhteismaan tuhoon.
ps. Ei sillä että olisin kaikkea keskushallintoa vastaan. Lukija on ehkä jo huomannutkin kirjoituksessa olevan provosoivan sävyn. Tarkoitus on tietenkin herätellä kritiikkiä keskushallinnon ja yliregulaation huonoja puolia kohtaan, sillä siinä minkälainen keskushallinto on, mitä se tekee, miten se saa tulonsa ja mitä oikeuksia yksilöllä on tai ei ole, määrittelee lopulta aika paljon siitä, miten yhteiskunta toimii ja mihin suuntaan se kehittyy. Kannattaa myös kiinnittää huomiota termistöön; yksityistämisellä en tarkoita, että suuryhtiöt saavat haltuunsa kaiken; päinvastoin! Keskuhallinnolla tarkoitan nimittäin mitä tahansa suurta järjestelmää, joka pyrkii ja pystyy kontrolloimaan suuressa määrin kansalaisia, omaisuutta ja pakollisia menoja (verot, ravinto, energia esimerkiksi). Lisäksi kirjoitus pyrkii kiinnittämään huomiota niihin mekanismeihin, jotka estävät keskushallintoa toimimasta tehokkaasti esimerkiksi ilmastonmuutoksen ehkäisemisessä. Lisäksi takana on aihe johon kenties palaan vielä myöhemmin, ja se on hallinnon kyvyttömyys ja haluttomuus tehdä mitään päätöksiä tai lainsäädäntöä, jotka heikentäisivät sen valtaa ja/tai pienentäisivät sen tuloja merkittävästi.
Kuukausittainen viestiketju, johon toivon kommentteihin linkkejä Suomen ja kansainvälisen uutismedian julkaisemiin, luonnonvaroihin, raaka-aineisiin ja muihin blogin teemaan (energiapolitiikka, rahoitus ja talous, hyvinvointivaltio, ilmastonmuutos jne) ainakin etäisesti sopiviin hyviin ja huonoihin uutisiin.
Myös keskustelu uutisista on sallitua ja suotavaa. Voit julkaista halutessasi uutisen ilman sen syväluotaavampaa kommenttia, mutta otsikko olisi kiva olla mukana. Julkaisen joistain uutisista ihan oman artikkelin niinkuin tähänkin asti, jos tulee jotain mielenkiintoista ja analyysiä vaativaa.
Heinäkuu 2012
https://www.youtube.com/watch?v=EIJ2AkebgyI&
ASPO:n vuotuisessa konferenssissa puhui toinen järjestön perustaja, Kjell Aleklett. Oheinen video tarjoaa erinomaisen vilkaisun ASPO:n historiaan ja öljyntuotannon nykyhetkeen, sekä esimerkiksi erilaisten korvikkeiden tuotannon kasvuodotuksiin. Mietittävää on myös ilmastonmuutosta pohtivalle yleisölle, sillä Kjellin mukaan valtaosa ainakin vuoden 2000 IPCC:n raporttiin päätyneistä fossiilisten polton ennusteista eivät ole yksinkertaisesti mahdollisia (tämän aiheen käsittely alkaa noin 16 minuutin kohdalla).
Suosittelen lämpimästi Kjellin puhetta. Mainittu kirjahan on jo tilauksessa.
Oheinen teksti on luonnos Suomi Öljyn jälkeen -kirjan luvusta, jossa käsitellään Öljyn laadun ja sijainnin merkitystä öljyntuotannolle tulevaisuudessa. Versio päivitettiin kirjaan tulevan mukaiseksi 7.2.2013.
**********
Öljy ei ole loppumassa. Ihmiskunnalta kuitenkin loppuu helpossa paikassa tai markkinoiden lähellä sijaitseva hyvälaatuinen öljy. Nämä käsitteet liittyvät läheisesti aiemmin käsiteltyyn nettoenergiaan tai EROEIhin. Jos joudumme hakemaan öljyä jatkossa vaikkapa Antarktiselta, kärsii siinä myös nettoenergia. Jos öljymme on laadultaan ja myrkkypitoisuudeltaan nykyistä huonompaa, tarkoittaa sekin työläämpää tuotanto- ja jalostusprosessia, mikä heikentää nettoenergiaa.
Muutaman vuoden sisällä öljyn laadusta ja sijainnista voi tulla huomattavasti nettoenergiaa akuutimpi ongelma. Öljyä ja kaasua on löydetty esimerkiksi arktiselta alueelta jäätikön alta, mutta esiintymien sijainti tekee niiden hyödyntämisen hankalaksi. Edes löytöjä varmistavia koeporauksia ei ole vielä päästy tekemään monin paikoin vaikeiden olosuhteiden ja suurten kustannusten vuoksi. Tilanne on siis käytännössä se, että luulemme löytäneemme mittavat määrät öljyä ja kaasua, mutta olosuhteissa joissa emme pääse oletettua löytöämme varmistamaan. Vaikka tuotannon ongelmat saataisiinkin ratkaistua, öljy on arvokasta vasta sitten, kun se on toimitettu markkinoille.
Arktisen alueen öljyntuotantoa odottaa vertaansa vailla oleva logistinen ongelma. Routavauriot, jäälautat, epäinhimilliset sääolosuhteet, jatkuva pimeys ja kenties tuhansien kilometrien etäisyys muusta sivilisaatiosta eivät lupaa hyvää työpaikkailmoitukselle, jolla haetaan hyvin koulutettuja öljyinsinöörejä ja osaavia öljynporaajia. Tankkereiden miehistön tai öljyputkien rakentajien olosuhteet ovat nekin erittäin haastavat, ja siten onnettomuuksien ja viiveiden todennäköisyydet kasvavat. Jos arktisiin öljyvaroihin päästäänkin rohkeiden sijoittajien avustuksella käsiksi, tuotannon aloittaminen vie helposti vuosikymmeniä. Jo pelkkä logistiikan rakentaminen lähimmälle öljysatamaksi soveltuvalle rannikolle vie vuosikausia. Tiet, asunnot ja muu pakollinen infrastruktuuri pitää saada paikalle ennen kuin työt varsinaisen öljyesiintymän kanssa voidaan aloittaa.
Suomen öljy tulee lähinnä Venäjältä. Venäjän tilannetta käsitellään myöhemmin tarkemmin, mutta tilanne on sielläkin kääntymässä heikompaan suuntaan. Uusia investointeja pitäisi tehdä Itä-Siperian öljykentille ja Jäämerelle, koska Länsi-Siperian tuotanto hiipuu. Infrastruktuuri kuitenkin paljolti puuttuu ja alueet ovat syrjäisiä ja ongelmallisia jopa läntisille öljy-yhtiöille, saati teknologialtaan ja osaamiseltaan perässä laahaaville Venäjän öljy-yhtiöille.
Oma ongelmansa on öljyn kuljettaminen kentiltä markkinoille. Tehdäänkö öljyputki vai kuljetetaanko öljy esimerkiksi tankkereilla? Mitä putkella tehdään, kun tuotanto joskus päättyy? Minkä kokoinen putki tehdään? Jos tehdään liian ohut, lähteitä ei saada hyödynnettyä maksimaalisesti, jos taas liian paksu, maksetaan turhasta ja kärsitään monista vajaakäytön tuomista ongelmista. Lisäksi putken rakentaminen pitää aloittaa vuosia ennen itse öljylähteen tuotantoon ottamista. Valtavien investointipäätösten pohjana on usein vain koeporausten perusteella tehty arvio tulevasta öljyntuotantokapasiteetista joskus vuosien päästä.
Öljyntoimitusten pidentyminen antaa ajattelun aihetta myös geopolitiikan kannalta. Onko Kiinan viimeaikainen siirtyminen Afrikan luonnonvaroja hyödyntämään toiminut kannustimena Kiinan oman merisotakaluston voimakkaalle kasvattamiselle esimerkiksi lentotukialuksilla, jotta kuljetusreitit saadaan turvattua?
Kashaganin varoittava esimerkki
Kazakstan sijaitsee Kaspianmerestä koilliseen rajanaapureinaan muiden muassa Kiina ja Venäjä, ja sen maaperällä sijaitseva Kashaganin öljykenttä oli aikanaan suurin öljylöytö neljään vuosikymmeneen. Nyt, 11 vuotta ja 39 miljardia dollaria myöhemmin, siitä on tullut varoittava esimerkki vaikeiden olosuhteiden öljynporausprojektista sekä uskomusten ja todellisuuden eroavaisuudesta. Kentältä ei ole saatu vielä pisaraakaan öljyä markkinoille, ja laskelmat alkavat näyttää uhkaavasti siltä, että kenttien leasing-aika päättyy ennen kuin öljyjätit ja sijoittajat saavat sijoituksensa ja kulunsa takaisin. Alkuperäisestä 24 miljardin budjetista ollaan rajusti punaisella.
Kaspianmeri on viisi kuukautta vuodesta jäässä, mikä vaikeuttaa ja hidastaa muutenkin haasteellisia porauksia. Lämpötilat laskevat talvisin -30 asteeseen. Öljy on 4200 metriä merenpohjan alapuolella korkean paineen alla, ja porauksista vapautuu ilmaan vähän väliä myrkyllisiä ja paloherkkiä kaasuja. Paikallinen hallinto, joka on riippuvainen öljytuloista, painostaa öljy-yhtiöitä aloittamaan projektin laajemman kakkosvaiheen. Ymmärrettävästi öljy-yhtiöt ovat varovaisia ja haluavat saada ensimmäisen vaiheen ensin käyntiin ennen seuraavia massiivisia panostuksia. Koko kentällä arvioidaan olevan öljyä noin 15 miljardia tynnyriä, mikä vastaa noin puolen vuoden globaalia kulutusta. Ensimmäisen vaiheen uskotaan tuottavan yli 400 000 tynnyriä päivässä 2016 mennessä.
Kashaganin arvioidaan olevan jonakin päivänä yli miljoona tynnyriä tuottava kenttä, mutta taloudellisesti se ei ole ollut rohkaiseva projekti.
Laadulla on väliä
Arabikeväänä 2011 Libyan vajaan kahden miljoonan tynnyrin päivittäinen öljyntuotantokapasiteetti supistui sisällissodan seurauksena murto-osaan. Kevään edetessä Saudi-Arabia ilmoitti laskevansa markkinoille noin 700 000 tynnyriä päivässä lisää öljyä. Öljyn markkinahinnat eivät kuitenkaan juuri reagoineet. Miksi? Lähinnä kyse oli siitä, että valtaosa Libyan makeasta ja kevyestä öljystä toimitettiin Italiaan jalostettavaksi, joten Italian jalostamot oli suunniteltu Libyan öljyn jalostamiseen. Kun Saudi-Arabia tarjosi markkinoille maailman pelastamiseksi ahdingolta omaa ”tynnyrin pohjimmaista”, eli raskasta ja rikkipitoista ylijäämätuotantoaan, joka ei normaalioloissa tahtonut kelvata mihinkään, se ei vaikuttanut kokonaistilanteeseen paljoakaan. Tämä johtui siitä, että Italian jalostamot eivät kyenneet tekemään sille käytännössä mitään. Toki toimitettu määräkin oli pienempi kuin Libyan tuotannon vaje tuolloin. Saudi-Arabialta tämä oli taidokas pr-kampanja, jonka he toteuttivat varsin vaatimattomalla tuotannon lisäyksellä.
Myös Kanadan Albertan öljyhiekka voidaan nostaa tässä kohdin esille, joskin sitä käsitellään myöhemmin kirjassa tarkemmin. Pumppaamisen sijaan öljyhiekkaa joudutaan louhimaan. Tämän jälkeen sen laatua joudutaan lisäksi parantamaan, jotta se edes liikkuisi öljyputkia pitkin. Koko prosessi kuvaa enemmän öljyn valmistamista kuin pumppaamista, ja paljolti siksi tuotannon kasvattaminen on hidasta ja kallista. Lisäksi makean veden ja maakaasun saaminen paikan päälle rajoittaa tuotantoa.
Kohonneet öljynhinnat siis kiihdyttävät etsintöjä ja pakottavat tuottamaan entistä heikompilaatuista öljyä yhä syrjäisemmistä paikoista. Öljy on kuitenkin arvokasta vasta sitten, kun se on jalostettu ja toimitettu markkinoille. Syrjäiset ja heikkolaatuiset öljyesiintymät törmäävät moniin uusiin pullonkauloihin matkallaan kuluttajan tankkiin, joten ne ovat kehno korvike nykyiselle halvalle ja helpolle öljylle.
Richard Heinbergin ”End of Growth”-kirjan julkaisusta on kulunut nyt vajaa vuosi. Kirjan sähköiseen versioon on tulossa parinkymmenen sivun päivitys tässä lähiaikoina (uuden kirjan ostajat taitavat sen jo saada, vanhoille asiakkaille päivitys luvattiin parin viikon sisällä).
Heinberg on juuri julkaissut päivityksestä ensimmäisen osan blogissaan, ja siinä hän tarkastelee eri maanosien talouden tapahtumia ja näkymiä, ja mietiskelee, miten ”end of growthin” ennusteet on pitäneet. Mielestäni varsin hyvin. Analyysi on helppolukuista, joten tätä voin suositella muillekin.
Ps.
Kuinkahan kauan kestää, ennenkuin poliitikot heräävät ja haistavat kahvin sen suhteen, että sitä heidän normaalia kasvuaan, jonkia varaan kaikki tulevaisuuden suunnitelmat ja velanotot nyt tehdään, ei ehkä tulekkaan? Vai onko kyseessä niin kriminaalia porukkaa, että tietävät tilanteen mutta eivät välitä?
Vuoden 2011 lopulla asensin katolleni aurinkokeräimet ja savupiippuuni savukaasukierukan. Paketin mukana tuli myös uusi energiavaraaja (eli lämminvesivaraaja). Mitä sitten?
Aurinkokeräin-projektin vaiheita esittelin tarkemmin täällä. Lyhyt kertaus: 3 kpl 20-putkista aurinkokerääjää, uusi 400 litran energiavaraaja, savukaasukierukka leivinuunin hormissa, jota lämmitetään lämmityskautena melkein joka päivä. Hintaa systeemille tuli karvan yli 8000 euroa kaikkineen, ammattilaisen asentamana. Olen myös vaihtanut suurimman osan talon valaistuksesta LEDeihin, joskin muutama loisteputki ja energiansäästölamppukin on käytössä (loisteputkien korvaaminen energiatehokkaammalla valaistuksella on toistaiseksi osoittautunut vaikeaksi, sillä kuluttajille on ledeillä tehtyjä putkia varsin niukasti tarjolla).
Tässä artikkelissa on tarkoitus seurata aurinkokeräimen ja muiden projektien vaikutusta energiankulutukseemme.
Kuinka paljon aurinkolämpökeräimet sitten tuottavat? Entä savukaasukierukka? Miten käy sähkönkulutuksen? Maksaako systeemi itseään ikinä takaisin, vai tuleeko korjattavaa sitä tahtia, että homman voi laskea harrastukseksi ennemmin kuin investoinniksi? Kuinka pieneksi noin 150 neliöisen, 1990-luvulla vähemmän energiatehokkaaksi rakennetun, sähkölämmitteisen omakotitalon sähkölaskun saa painettua kohtalaisina pysyttelevillä investoinneilla? Ja mieluummin siten, että elämä ei muodostu turhan epämukavaksi…
Annetaan vielä muutama lisäspeksi talosta ja kalustosta:
- 1994 rakennettu, 4 huonetta, khh, tupakeittiö ja takkahuone, sauna ja muut yht. reilu 150 neliötä, Päijät-Hämeessä, tontti 6000 neliötä haja-asutusalueella.
- Rakensimme 2011 kesällä pihalle puukäyttöisen pihasaunan, ja otimme heti-valmiin kiukaan pois käytöstä talvea lukuun ottamatta (jatkuva teho kiukaassa on ehkä noin 200 wattia, tuntui tyhmältä pitää sitä kesäisin päällä ja sitten viilentää ilmalämpöpumpulla).
- Meillä on ilmalämpöpumppu (kesällä jäähdyttää pahimmilla helteillä ja talvella joko lämmittää tai puhaltaa muuten vain kierrättääkseen leivinuunin lämpöä talossa).
- Talvisin lämmitämme varaavalla leivinuunilla lähes joka päivä, joten paria huonetta lukuun ottamatta sähköpatterit ovat käytännössä pois päältä ihan kylmimpiä pakkasia lukuunottamatta.
- Talossa on Radon-imuri, koneellinen poistoilma (huippuimuri), sähkökäyttöiset lattialämmöt kosteissa tiloissa ja oma kaivo (sähköpumppu) sekä jätevesille suodatuskenttä pumppuineen ja johdonlämmittimineen (koska tasainen tontti ja jäätynyt jätevesiputki).
- Molemmat aikuiset tekevät noin 60-80 % töistään kotoa etätyönä, sillä työt ovat pääosin toimisto/kirjoitushommia (lisää kodin sähkönkulutusta, mutta vähentää liikkumista ja työpaikan sähkönkulutusta).
- Isäntä ”harrastaa” polttopuiden tekoa, ja puuta saadaan omasta / tuttujen / sukulaisten metsästä, kunhan käydään kaatamassa, pilkkomassa ja kuljetetaan. Lämmitys- ja saunapuista ei siis tarvitse maksaa hirveästi. (Polttopuiden tekemiseen ja hankintaan jotain lisävinkkejä täällä ja täällä).
- Perheessä on kaksi aikuista ja kaksi lasta (2006 ja 2009 syntyneet).
- Pyykki kuivataan narulla ulkona tai sisällä, kylmäkalusteet ja astianpesukone ovat suht vanhoja, pyykinpesukone uusi, 40 ” taulu-tv on päällä vain silloin kun sitä katsotaan (ehkä pari tuntia päivässä)
- Koetan muistaa päivittää tätä listaa jos/kun uusia seikkoja nousee esille tai toimenpiteitä tehdään.
Ehkä melko tyypillinen meininki siis (etätyötä lukuun ottamatta), joskin olemme kiinnittäneet energiankulutukseen aktiivisesti huomiota ja tehneet merkittävän osan ns. helpoista säästöistä, joita julkisuudessa näkyvissä energiansäästötalkoissa ihmisille suositellaan. Tässä kohtaa voidaan todeta, että emme ole silti läheskään sillä tasolla johon pitäisi päästä jos aiotaan oikeasti merkittävästi pienentää hiilijalanjälkeä tai vaikkapa ehkäistä ilmastonmuutosta. Eli kuivausrummun käyttämättä jättämisellä ja valaisimien vaihtamisella ei valitettavasti pelasteta maailmaa, mutta niistä on hyvä aloittaa. Jostain PITÄÄ aloittaa.
Aurinkokeräin ja savukaasukierukka
Aurinkokeräimen kontrollerista voi seurata lämpöenergian kerääntymistä. Alla on tähän mennessä saadut summittaiset lukemat kuukausitasolla. Ennätyksellisinä päivinä tuottoa on tullut reilusti yli 50 kWh, joskin paljon riippuu myös kulutuksesta. Suvun tai tuttavien saunaillan jälkeen energiavaraaja on valmis ottamaan paljon enemmän energiaa kuin tavallisen aurinkoisen päivänä jälkeen jolloin varaajan lähtölämpötila on jo valmiiksi korkealla. Nurinkurisesti siis, mitä enemmän kuluttaa lämmintä vettä, sitä enemmän aurinkoenergiaa saa talteen.
Lämpökeräimen ja savukaasujen tuotto
2012 Tammikuu noin 500 kWh
2012 Helmikuu noin 500 kWh
2012 Maaliskuu noin 600 kWh
2012 Huhtikuu noin 600 kWh
2012 Toukokuu noin 900 kWh
2012 Kesäkuu noin 1100 kWh
2012 Heinäkuu noin 900 kWh (oli kyllä kylmää ja sateista)
2012 Elokuu noin 400 kWh (huomasin syyskuun vaihteessa että keräimen anturi ei ollut ihan kunnolla paikoillaan)
2012 Syyskuu noin 400 kWh
2012 Lokakuu noin 400 kWh
2012 Marraskuu noin 350 kWh
2012 Joulukuu noin 350 kWh
Vuonna 2012 yhteensä noin 7 000 kWh lämpöä.
2013 Tammikuu noin 300 kWh
2013 Helmikuu noin 300 kWh
Sähkönkulutus
Sähkönkulutusta on jollain tasolla seurattu jo muutamia vuosia, mutta etäluettavan mittarin ja reaaliaikaisen laskutuksen myötä seuranta helpottui ja kulutus jakaantuu vuodenajan mukaan. Hetkellistä kulutusta mittaavan kotinäytön ansiosta myös kotimme niin sanottu ”perusvoima” eli baseload on tullut tutuksi. Olemme asuneet talossa kymmenisen vuotta, ja kulutus on (perheenlisäyksistä huolimatta, meitä on 4) onnistuttu pitämään noin 20 000 kWh / vuosi tasolla. Kesän ja talven kulutus vaihtelee tietysti rutkasti, sillä kesän päiväkulutus on alle 30 kWh, ja talvella mennään pakkasilla yli 90 kWh, vaikka puilla lämmitetäänkin päivittäin.
Sähkönkulutuksen seuranta:
2011 Joulukuu 2768 kWh (1252 päivä ja 1516 yö)
2012 Tammikuu 1889 kWh (1113 päivä ja 775 yö)
2012 Helmikuu 2123 kWh(1190 päivä ja 933 yö)
2012 Maaliskuu 1462 kWh (722 päivä ja 740 yö)
2012 Huhtikuu 944 kWh (406 päivä ja 538 yö)
2012 Toukokuu 920 kWh (389 päivä ja 531 yö)
2012 Kesäkuu 751 kWh (302 päivä ja 449 yö)
2012 Heinäkuu 762 kWh (439 päivä ja 323 yö)
2012 Elokuu 829 kWh (492 päivä ja 337 yö)
2012 Syyskuu 914 kWh (540 päivä ja 374 yö)
2012 Lokakuu 1157 kWh (676 päivä ja 481 yö)
2012 Marraskuu 999 kWh (594 päivä ja 405 yö)
2012 Joulukuu 1982 kWh (1195 päivä ja 787 yö)
Vuosi 2012 yhteensä: 14 732 kWh. Aiempien vuosien kulutukseen verrattuna siis noin 5 000 kWh vähemmän (noin 600 euroa/vuosi).
2013 Tammikuu 2158 kWh (1307 päivä ja 851 yö)
2013 Helmikuu 1807 kWh (1090 päivä ja 717 yö)
Muuten hiljaisena ja kiireisenä viikkona Maaseudun Tulevaisuus päätti julkaista edellisviikkona lähettämäni mielipidekirjoitukseni otsikolla:
Perspektiiviä öljyn riittävyyteen
Alla vielä itse tekstikin keskustelun helpottamiseksi. Kiitos Maaseudun Tulevaisuudelle julkaisusta.
*********************
Suomessa metsien uudistamista hakkuiden jälkeen pidetään erittäin tärkeänä. Tänään hakattu ja istutettu metsä on hakkuukypsää ehkä 80 vuoden päästä. Silti ihmisiän pituinen aikajänne ei tunnu haittaavan, vaan yksissä tuumin uudistamme hakatut metsämme, jotta lapsenlapsemmekin voivat niiden kasvusta nauttia. Suomi elää metsästä, on pitkään sanottu.
Muun muassa British Petroleumin (BP) laskelmien mukaan maailmassa on tunnettuja, tuotettavissa olevia öljyvaroja jäljellä noin 47 vuodeksi nykyvauhdilla. Näistä melkein neljännes perustuu Opec-maiden 1980-luvulla tekemiin yksipuolisiin ilmoituksiin kasvaneista varannoistaan, joita ei pystytä vahvistamaan puolueettomasti.
Reilu osuus öljystä on myös Kanadan öljyhiekoissa, jotka varmasti riittävät pidempään kuin 47 vuotta, mutta ainoastaan siksi, että öljyn syntetisoiminen hiekkaan sekoittuneesta bitumista on turkasen työlästä, hidasta ja täynnä pullonkauloja.
Yhä suurempi osa varannoista on siis jotain muuta kuin perinteistä, helposti tuotettavissa olevaa raakaöljyä.
Jos joku tänään sanoisi, että Suomen puuvarat loppuvat 47 vuoden päästä, asiasta nousisi valtava haloo. Sen ympärille perustettaisiin kymmenittäin komiteoita pohtimaan, mitä puun jälkeen. Mistä sitten Suomeen hyvinvointia, energiaa ja vientiä, kysyisivät mediat, aivan oikeutetusti.
Valitettavasti nyky-Suomi on paljon riippuvaisempi öljystä kuin puusta, sillä nykyihmisen elämä ei ole mahdollista ilman öljyä. Silti ketään ei tunnu kiinnostavan, että öljyä on maailmassa vain 47 vuodeksi nykykulutuksella ja kehittyvä maailma on vasta aloittamassa kulutustaan.
Todellisuudessa öljyä on paljon pidemmäksi aikaa, sillä öljylähteet hiipuvat paljon ennen kuin tuotanto loppuu. Kysynnän yhä kasvaessa hinnat karkaavat käsistä ja länsimaiset öljyriippuvaiset taloudet syöksyvät taantumaan toisensa perään.
Miksi kukaan ei kysy ja perusta komiteoita pohtimaan, että mitä halvan öljyn jälkeen? Ja entä mitä kalliin öljyn jälkeen?
Rauli Partanen
Samalla kun olen lähtemässä viikonlopuksi treenailemaan, uhkaa sivuston kävijämittari kääntyä sadantuhannen toiselle puolella. Se, jos mikä, on hienoa, ja isot kiitokset kaikille jotka tähän virstanpylvääseen ovat oman panoksensa antaneet! En olisi pystynyt siihen ilman teitä! (kirjaimellisesti, koska wordpress ei rekisteröi omia käyntejäni…) 🙂
Seuraavaksi, ilmoitan hankkeesta, jonka käynnistimme Harri Paloheimon ja Heikki Wariksen kanssa (jotka kirjoittavat kanssani Suomi Öljyn Jälkeen -teosta). Aikeissamme on perustaa kansainväliselle ASPO-järjestölle Suomen paikallisosasto. ASPO on Colin Campbellin reilu kymmenen vuotta sitten perustama ”Association for the Study of Peak Oil and Gas”. Tarkoitus on siis tuoda öljyhuippu-keskusteluun yksityisihmistä astetta tai paria virallisempi taho, luoda kontakteja, verkottaa Suomalaisia asiasta kiinnostuneita ja julkaista artikkeleja ja tiedotteita jne. Mikäli olet asiasta kiinnostunut, haluat tietää lisää, ja koet että sinulla olisi ehkä jotain annettavaa (ja saatavaa) ASPO-Finlandin kaltaiselle järjestölle, ota ihmeessä yhteyttä (raulipartanen[ät]gmail.com) niin kerron lisää! Projekti on toki vielä alkuvaiheessa.
Vielä viimeisenä kiitän Suomen Tietokirjailijat ry:tä, joka myönsi Suomi Öljyn Jälkeen -teoksen kirjoittamiseen 2500 euron apurahan. Kiitos!
Historian siipien havinaa aikoinaan käydystä keskustelusta EMU:un liittymistä koskien. Eipä sillä että vaihtoehtoisten tulevaisuuksien kanssa kukaan tietäisi mikä tilanne olisi nyt.
Vihreiden touhuja (siis politiikkaa) on tullut seurattua viime vuosina, ja päällimmäiseksi tunteeksi siitä on jäänyt ristiriitaisuus. Tältä pohjalta olikin mielenkiintoista lähteä selvittämään, mitä Vihreiden fiksuin jätkä ja puolueen alkuhetkistä mukana ollut Osmo Soininvaara Vihreistä ajattelee, ja mitä kaiken taustalla on. Vihreä Politiikka on kirja, joka pyrkii asioiden taustaa valottamaan.
Muutamaa sudenkuoppaa (joista myöhemmin enemmän) lukuun ottamatta Osmo tarttuu mukavasti härkää sarvista. Alussa esitelty puolueen historia on ihan mielenkiintoista luettavaa, sillä se tarjoaa kontekstia minulle, joka olen tullut kaukalon laidalle peliä seuraamaan vasta myöhemmin. Se sisältää myös analyysiä Vihreiden suhtautumisesta muihin puolueisiin, ja hieman piikittelyä muiden puolueiden sähläilyistä. Faktoina kaikkia asioita ei toki kannata ottaa, sillä kyseessä on Osmon versio tapahtumista, mutta ihan viihdyttäviä vilkaisut päätöksenteon kulisseihin olivat. Itselleni ne eivät politiikan tekemistä tosin tehneet yhtään nykyistä houkuttelevammaksi, vaikka kiinnostavia olivatkin.
Historiikin jälkeen pudottiin, ainakin omasta mielestäni, ensimmäiseen sudenkuoppaan. ”Parhaan Argumentin Periaate” kuulosti hienolta, ja on kenties joskus puolueessa joissain asioissa toiminutkin. Joissain toisissa asioissa, kuten Osmokin myöhemmin kirjassa tilittää, Vihreillä on todellisia ongelmia ja ristiriitoja linjauksissaan. Parhaan, tai edes poikkeavan, argumentin esittäjät leimataan puolueen sisällä helposti ”ei-Vihreäksi.” Puolue joka samalla korostaa olevansa suvaitsevainen, mutta suvaitsee vain samalla tavalla suvaitsevaisia ja ajattelevia sekä muuten ennalta valitsemiaan ihmisryhmiä, on mielestäni jotain aivan muuta kuin suvaitsevainen. Kyseistä kohtaa lukiessani mieleeni tulivat edellisten Vihreiden puheenjohtajavaalien ehdokas Mika Flöjt, jonka lausunnon mukaan ”Vihreiden tulee karistaa atomihännystelijät keskuudestaan”. Jos nätisti asian laitan ja jätän sanomatta välittömät mielikuvat ja mielleyhtymät joita lausahduksesta minulle tuli, niin en pitäisi asennetta kovinkaan suvaitsevana, eikä sillä ollut argumentoinnin kanssa paljoakaan tekemistä.
Takaisin kirjaan. Osmo kirjoittaa ydinvoimasta ja Vihreiden suhteen normalisoimisesta siihen niin rohkeasti, kuin oikeastaan uskalsin odottaa. Atomihännystelijöiden karistajat tosin kuulemani mukaan ovat asiasta jo älähtäneet, joten Vihreiden ”suvaitsevaisuus ja argumentointi” nostavat jälleen rumaa sarvipäätään. Puolue on ydinvoimakantansa kanssa nihkeässä tilanteessa, josta ei ole helppoa poispääsyä. Ydinvoiman aktiivinen ja ehdoton vastustaminen kun on yksi puolueen merkittävimpiä käyttövoimia (tähän Flöjtkin vetosi: ydinvoiman vastustaminen antaa puolueelle valtaa, eli ääniä), mutta toisaalta Osmonkin haikailemien insinöörivihreiden näkökulmasta tekee puolueesta dogmaattisen aktivisti-joukon, jolla ei ole parhaan argumentoinnin kanssa paljoakaan tekemistä (vie ääniä ja tartuttaa epäilyn myös muihin puolueen ajamiin asioihin). Puolueen ydinvoimakannan normalisoiminen, jos se joskus tapahtuu, tulee viemään vielä runsaasti parasta argumentointia. Tämä kirja on sen suhteen arvokas avaus, joka parhaimmillaan voi tuoda aiheen ihan todelliseen keskusteluun Vihreiden keskuudessa. Tai sitten asia haudataan, kuten tähänkin asti (vain pieni osa vihreistä suhtautuu ydinvoimaan ehdottoman kielteisesti, mutta se on silti puolueen virallinen ja ehdoton kanta, kynnyskysymys).
Energiankulutukseen ja tuotannon rakenteeseen Osmo tarjoilee parhaita argumenttejaan, ja nämä tulisi jokaisen kansalaisen oppia mieluiten jo äidinmaidossa, mutta viimeistään sitten kun oppii lukemaan. Miten energia tuotetaan, mitä sähkön säästäminen tarkoittaa, miksi kaukolämpö on jees ja siihen tulisi mahdollisuuksien mukaan liittyä jne. Kirjan tämä osa on täynnä oikein hyödyllisiä havaintoja ja kiteytyksiä, joiden kohdalla huomasin nyökytteleväni.
Talouskasvun kohdalla astutaan toiseen sudenkuoppaan, joka tosin on itsestään selvä nykyisessä toimintaympäristössä ja osa sitä, että kyseessä on hallituspuolue. Se mitä jää sanomatta; Osmo ei ota kantaa loputtomaan kasvuun tai sen mahdollisuuteen tai mahdottomuuteen; asia yksinkertaisesti sivuutetaan. Osmo keskittyy kasvun laatuun ja negatiivisten vaikutusten minimoimiseen. Reaalipolitiikkaa siis, koska kirjan nimi on Vihreä Politiikka. Kirjan alussa on jotain puhetta kasvun vastustamisesta tuhoisana voimana osana Vihreän liikkeen historiaa, mutta loppua kohden Osmo tyytyy ohjailemaan kasvua mahdollisimman ”terveeseen” suuntaan. Tämä on tilastotieteilijältä hieman omituista.
Keskeiseen ongelmaan, joka on talousjärjestelmän rakenteesta johtuva kasvupakko, hän ei ota kantaa, joka on sääli, mutta se ei toisaalta tällä hetkellä tunnu olevan kovin kuuma aihe vihreässä poulueessa, jossa hamutaan vihreää kasvua. Nykyisessä ympäristössä, toisin kuin arvostelija täällä, olen monesta asiasta tavallaan samaa mieltä. Nykyjärjestelmässä talouskasvun puute aiheuttaa kurjuutta, työttömyyttä ja ennen pitkää myös yhteiskunnallista levottomuutta, jolloin lähes kaikki häviävät, myös ympäristö. Kunnes järjestelmää muutetaan sellaiseksi, että se toimii ja pyörii myös supistuvassa tai vakaassa taloudessa, on pakko tyytyä kasvun haittojen minimointiin, sillä jostain muusta keskusteleminen samalla kun on hallituksessa, on kuin puhuisi kahdesta eri todellisuudesta: Siitä loputtoman kasvun harhasta jossa nyt elämme, ja sen takana olevasta fyysisestä todellisuudesta jossa järkevä, hyvinvointia lisäävä kasvu on rajallista. Tämä kirja puolestaan on aivan liian suppea jotta tätä aihetta voisi olettaa käsiteltävän lähimainkaan kattavasti, joten tuloksena on suppea pinta-raapaisu, josta on toki helppo poimia virheet ja heikkoudet ja nostaa ne seinälle. Silti, olisin suonut Osmon olevan hieman tarkempi, vaikka talouskasvu ei mielestäni ollut kirjan pääteema.
Kirjan loppuosa onkin jälleen ihan viihdyttävää ja loogista reaalipolitiikkaa autoilun ja kaupunkirakenteen näkökulmasta. Osmo selventää ansiokkaasti suhdettaan (ja Vihreiden suhdetta ylipäätään) maalla asumiseen, kaupungissa asumiseen ja niiden tuhoisaan välimuotoon, jossa käydään nukkumassa väljässä ja tehottomassa lähiössä, mutta eletään tosiasiassa kaupungissa, kahden auton riippuvuussuhteessa. Huomasin jälleen nyökkäileväni mukana. Osmo ei vastusta autoilua, vaan vastustaa autoilua kaupungissa, ja sitäkin pääosin sen vuoksi että se vie suhteettoman paljon arvokasta tilaa, on meluisaa ja saastuttaa ilman (jotka eivät ole niinkään ongelmia maaseudulla). Huomioitavaa on, että mitkään sähköautot tai muut hybridit eivät poista Osmon mielestä keskeisimpiä kaupunkiautoilun ongelmia, eli tilan viemistä.
Teksti on sujuvaa ja sitä lukee mielellään. Huumoria ja sarkasmia on sopivasti siellä ja täällä. Yksi veikkaukseni on, että riippuu todella paljon lukijasta, millaisena kirjan kokee, ja mitä sieltä nostaa pääteemoiksi. Itse pyrin lukemaan sen nimensä mukaisena; kuvauksena Vihreästä politiikasta, jota on toki maustettu kirjailijan omilla näkemyksillä.
Arvosana 4- / 5
Vihreä Politiikka (adlibris)
Kirjailija: Osmo Soininvaara
Kustantaja: Teos
Sidosasu: Sidottu
Kieli: suomi
Julkaistu: 2012
Sivumäärä: 231
Paino grammoina: 500
ISBN10: 9518514615
ISBN13: 9789518514612
Kuukausittainen viestiketju, johon toivon kommentteihin linkkejä Suomen ja kansainvälisen uutismedian julkaisemiin, luonnonvaroihin, raaka-aineisiin ja muihin blogin teemaan (energiapolitiikka, rahoitus ja talous, hyvinvointivaltio, ilmastonmuutos jne) ainakin etäisesti sopiviin hyviin ja huonoihin uutisiin.
Myös keskustelu uutisista on sallitua ja suotavaa. Voit julkaista halutessasi uutisen ilman sen syväluotaavampaa kommenttia, mutta otsikko olisi kiva olla mukana. Julkaisen joistain uutisista ihan oman artikkelin niinkuin tähänkin asti, jos tulee jotain mielenkiintoista ja analyysiä vaativaa.
Kesäkuu 2012
BKT ei mittaa kasvua, vaan BKT mittaa (mahdollisen hyvinvointimme) hintaa…? Videolla hieman järjen ääntä taas tähän järkensä menettäneeseen maailmaan. Myös nykyisen rahan luonnin ongelmia tuodaan esille.
Voiman verkkolehti fifi julkaisi kirjoittamani asiantuntija-artikkelin (joku muu sitä tuollaiseksi ensin nimitti) aiheesta miten öljyn hinta vaikuttaa talouden kehitykseen. Erittäin seksikäs ja kepeän kuuloinen aihe siis!
Kipin kapin lukemaan se tuolta:
http://fifi.voima.fi/artikkeli/2012/toukokuu/miten-oljyn-hinta-vaikuttaa-talouden-kehitykseen
Keskustelua artikkelista voi viritellä sitten täällä ja/tai tuolla fifin artikkelin yhteydessä.
http://www.youtube.com/watch?v=mkz9AQhQFNY
Vähän vanhempaa matskua, Eli F. A. Hayekin samannimisestä kirjasta (jonka juuri kuuntelen) tehty lyhyt tiivistelmä siitä, mihin keskushallintoon keskittyvä valta voi meitä olla johtamassa kun tilanne kriisiytyy. Hayekin näkökulma on tuore juuri päättyneen 2. maailmansodan jäljiltä, ja kirjassa itsessään puhutaan aika paljon natsi-saksasta. Hitler kuitenkin äänestettiin johtoon, ja kieltämättä mielessä on ajatus, että tämä oli mahdollista vain koska keskushallinto oli niin hallitseva ja voimakas, että toista mieltä ei ollut hyvä olla.
Pari ajankohtaista ydinvoimaan, uusiutuviin ja fossiilisiin liittyvää uutista perjantain ratoksi.
Hesari uutisoi:
YK: Fukushiman säteily normaalia suuressa osassa Japania
Geneve. Vuosi Japanin tuhoisan Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen radioaktiivisen säteilyn taso on laskenut suuressa osassa Japania alle syöpää aiheuttavan tason, Maailman terveysjärjestö WHO kertoi keskiviikkona. Säteily on vielä vaarallisen korkea lähinnä itse voimalan ympäristössä.
Fukushiman reaktorien sulamisen aiheutti maaliskuussa 2011 iskenyt maanjäristys ja sitä seurannut tsunami.
WHO julkaisi keskiviikkona ensimmäisen Fukushiman säteilyä koskevan maailmanlaajuisen arvion. Sen mukaan säteily on palautunut lähelle tavanomaista taustasäteilyn määrää myös naapurimaissa.
Kansainvälisissä medioissa asia on uutisoitu ainakin täällä.
Passiiviidentiteetti analysoi Hesarin uutisointia aiheesta puolestaan täällä.
********
Yllämainitusta Fukushiman onnettomuudesta seuranneen ympäristöväen (Greenpeace, Vihreät ja Maan ystävät nyt ainakin tietääkseni olivat melko aktiivisina) paniikinlietsonta-kampanjan seurauksena Saksan johtavat poliitikot kokivat olevansa pakotettuja ajamaan alas Saksan ydinvoiman. Siitä uutisoi kauppalehti (valitettavasti maksumuurin takana):
Saksan vihreän energialinjan toteutuksessa isoja ongelmia
Lyhenneltynä:
Saksalaiset energiayhtiöt ovat keskittyneet rakentamaan uusiutuvia, koska niistä saa tariffien myötä parhaan hinnan. Ne vaatisivat kuitenkin sähköverkon massiivista lisärakentamista ja parantamista, joka on kallista, mutta vähemmän tuottoisaa. Kun vanhoja kaasuvoimaloita suljetaan, uusia ei haluta rakentaa, koska niiden käyttöaste jää uusiutuvien osuuden kasvaessa yhä huonommaksi, ja ne ovat siten kannattamattomia.
BDEW:ssä lasketaan, että sähkön tuotantokapasiteettiin tulee lähivuosina noin viiden suurvoimalan kokoinen lovi.
Hallinnon onkin todennäköisesti pakko tukea myös fossiilisten kaasuvoimaloiden rakentamista. Merkel yrittää taivutella osavaltioiden johtoa myös pienentämään aurinkosähkön tukiaisia.
************
Että näin. Jotenkin, kun nämä kaksi uutista yhdistetään, niin tulee vähän surullinen ja toivoton olo.
Kaikenhuipun blogi 