Loputon talouskasvu

Näinhän se menee. Riskit isoihin ongelmiin ovat aika kovat, kun öljy ja raha kietoutuvat niin tiukasti yhteen maailmantaloudessa. Hieman maallikon ajatuksia teemaan:

Lähivuosina siirrymme tai olemme jo siirtyneet peruuttamattomasti aikakauteen, jossa vanhojen öljykenttien tuotantoa ei maailmanlaajuisesti kyetä korvaamaan uudella, ja kokonaistuotanto supistuu kiihtyvällä tahdilla. Suurimmat ja helpoimmat esiintymät niillä alueilla, mistä öljyä on löydetty, on pian kulutettu kannattavuutensa loppurajoille kohoavista markkinahinnoista huolimatta. Uusia joudutaan etsimään paikoista, joita pidetiin ennen turhina edes tutkia, kannattamattomina tai jopa mahdottomina hyödyntää. Useimmat sellaisiksi jäävätkin.

Halvan öljyn lähtölaskentaa voi ennakoida seuraamalla öljyn etsintää, joka on toki välttämätöntä menetettyjen kenttien tuottojen korvaamiseksi ja kannattamattomanakin tärkeä osa öljy-yhtiön profiilia ja julkista uskottavuutta, mutta tässä suhteessa paras todiste menneisyyteen jäävistä öljykentistä. Hyödyntämättömiä esiintymiä kyetään enää paikantamaan lähinnä poliittisesti kiistanalaisilta tai muuten vaikeapääsyisiltä alueilta. Tämä saattaa estää niiden käytön määräämättömäksi ajaksi tulevaisuuteen. Ne vaativat vaikean saavutettavuutena vuoksi totuttua pidempikestoisen tutkimus- ja valmisteluvaiheen. Samasta syystä tarvitaan huippukalliit korkean teknologian laitteet, joiden rahoitus häilyvässä taloustilanteesssa voi epäonnistua suhdanteiden heikennyttyä tai jäädä riippuvaiseksi lehmänkaupoista paikallisen korruptiohallinnon kanssa.

Öljy-yhtiöt saavat monenlaista kompensaatiota hallituksilta vaikeuksiinsa. Tämän maksavat veronmaksajat riippumatta henkilökohtaisesta öljyntarpeestaan. Öljyntuotannon kokonaiskustannuksiin kuuluisi laskea mukaan merkittävä osa läntisten hallitusten sotilasbudjetista. Tuottaminen ja kuljettaminen taipaleiden takaa on muodostunut perussyyksi tuojamaiden sotilaalliselle läsnäololle tuottajamaissa tai esimerkiksi öljyputkien läheisyydessä. Monesti sotilaallinen voima on ainoa tapa turvata öljyn saanti. Amerikan omalla maalla vaivoina ovat vain luonnonsuojelijat, mutta kun öljy sattuu sijaitsemaan jonkun toisen maalla, onkin keksittävä kaikenlaisia syitä lähettää tankit ja jalkaväki paikalle. Ihan avoimesti julistaen tehtyä, vahvemman oikeuteen nojaavaa ryöstöretkeä emme siksi (toivottavasti) tule näkemään, mutta on monia paikkoja, joissa olisi meneillään sotatila, jos hallitukset olisivat taitavampia myymään kansalle ajatuksensa öljyn ottamisesta väkisin. Esimerkiksi Pakistanissa ja Afganistanissa yksistään Yhdysvalloilla on kymmeniätuhansia henkilöitä jatkuvasti työssä joko aseellisissa sotilasoperaatioissa ja niitä huoltavan järjestelmän puitteissa. Toki hyödyt kotimaan aseteollisuudelle ovat selkeät, mutta samanaikaisesti tämä työvoima myös on pois kotimaan työmarkkinoilta, jossa väki voisi saada aikaan jotain oikeasti rakentavaa.

Pitää muistaa myös se, että öljynporaus itsessään on erittäin energiaintensiivistä teollisuutta. Paitsi että itse poraamiseen käytetään kasvava osa lähteen tuotosta, tuotannon ylläpito itsessään kallistuu jokaista tuotettua yksikköä kohti sitä mukaa kuin esiintymää hyödynnetään, kunnes poraaminen on lopetettava tappiollisena, vaikka öljyä olisi jäljellä paljonkin. On paradoksaalista, että kehittyneimpiä poraustekniikoita, joilla päästään käsiksi vaikeisiin ja sirpaloituneisiin esiintymiin, ei oikeastaan kannattaisi korkeiden kustannusten vuoksi käyttää muiden kuin erittäin runsaiden kenttien poraamiseen. Moni tällainen esiintymä on niin vaativa, että siitä kannattaa hyödyntää vain osa. Loppuosa jää maankuoreen.

Kuinka syvältä maankuoresta kannattaa pumpata asfaltin sideaineen (bitumin) raaka-ainetta? Bitumi on toki käytännössä sivutuote, mutta jos itse päätuotteen (polttoaineen) valmistus vaikeutuu raaka-aineen laatuongelmien takia ja tuotantolaitos suljetaan, ei synny sivutuotteitakaan. Öljy onkin usein laadultaan jo alkuvaiheessa heikompaa kuin takavuosina ja laatu heikkenee entisestään kun poraus etenee, mikä edellyttää mittavaa jälkikäsittelyä, muttei siitä huolimatta tuota kuin matalan tai keskitason jalosteiksi laatunsa puolesta kelpaavaa öljyä. Näinollen voi syntyä tilanne, jossa päätuotteeksi jääkin polttoaineen sijasta entinen sivutuote, mutta sen toiminnan jatkaminen edellyttääkin lähes vastaavia investointeja ja työtä kuin ennenkin, mutta paljon heikommin kattein. Käytännössä heikkolaatuisimpien raaka-aine-esiintymien hyödyntäminen tulee järkeväksi vain siellä, jossa se on aivan maankuoren pinnassa ja logistiset ongelmat ratkaistavissa edullisesti, esimerkiksi shale-kenttien kohdalla. Jäljelle jäävät toki haasteet ympäristöhaittojen osalta, mutta ne kaatuvatkin poliitikkojen niskaan.

Esimerkkinä asfaltti: miten tilanne muuttuu, jos sideaineen tuotantokulut nousevat 10% energian hinnan mukana, ja toiset 10% raaka-aineen itsensä hinnannousun mukana ja kolmannet 10% koventuneen verotuksen seurauksena, yhteensä tuotanto kallistuu 30%? Jos samalla liikenne – ja teiden kulutus – vähenevät 10% esimerkiksi kasvaneen työttömyyden vuoksi, saattaa raaka-aineen kysyntä romahtaa vaikkapa 30%, minkä seurauksena käypä hinta putoaa helposti saman verran — täysin elinkelvoton yhtälö mille tahansa toimialalle. Kapasiteetin alasajo on silloin väistämätöntä, jos tulevina vuosina enää paikataan kuoppaisia teitä eikä päällystetä uusia. Ylikapasiteetti on hetkittäistä, kun se johtuu kausivaihteluista, mutta kestävän liiketoiminnan rahoittaminen on monella alalla ajautumassa ongelmiin resurssien muuttuessa niukkuushyödykkeiksi. Tyypillinen noidankehä kaikelle taloudelle, jossa sekä kysyntä että tuotanto ovat riippuvaisia halvasta energiasta, eivätkä aidosta tarpeesta.

Usein käy myös niin, että poraus on kannattavaa vain osan ajasta markkinahintojen rajujen heilahtelujen ajan, mutta köyhtyvän lähteen laadun ylläpito on mahdollista vain rajallisen ajan, ja silloinkin edellyttää jatkuvaa pumppaamista, vaakaporausta ja paineistamista. Ylikapasiteetista tulee toistuva ongelma hintakuoppien ajaksi varastointimahdollisuuksien riittämättömyyden takia. Öljynporaus ei suinkaan ole sitä parempi bisnes mitä enemmän tuotetaan, vaikka näin olikin joskus silloin, kun muutama mies hakkujen ja lapioiden kanssa saattoi kirjaimellisesti parimetrisen kuopan kaivamalla päästä käsiksi maanalaiseen öljyyn.
Helposti saatavilla oleva, mutta pumppaamaton öljy on paljon arvokkaampi kuin jo pumpattu.

Vanhan ruostuvan infrastruktuurin uusiminen vaatisi jäljelläolevaan tuottoon nähden liian kalliit uudistukset. Tällaista rappeutuvaa infrastruktuuria on valtavasti. Pelkästään Yhdysvaltain osalta modernisointi tulisi kansantuotteen kokoon suhteutettuna kalliimmaksi kuin toinen maailmansota. Tästä syystä monikansalliset öljy-yhtiöt pyrkivät kaikin keinoin eroon käsiin lahoavasta 40- ja 50-luvun perinnöstä. Loppupeleissä vanha tuotanto on rasite ja nollaa pian uuden tuotannon kannattavuuden. Alalla yritysostot muodostuvat pian varsinaista poraustoimintaa kannattavammaksi liiketoiminnaksi. Musta pekka jää valtiollisten öljy-yhtiöiden käteen.

Maapallo ei voi tuoda öljyä, vaan kaikki käytetty öljy on hankittava omalta planeetalta. Kehittyvien öljyntuottajamaiden oma talous on noussut kohisten siellä, missä oman maan luonnonvaroista on pidetty kiinni. Toki on diktatuureja, joissa halpaa ulkomaanvaluuttaa on pidetty kansan hyvinvointia tärkeämpänä. Tuottajamaat kuitenkin tarvitsevat omia luonnonvarojaan yhä kipeämmin ulkomaanvaluutan sijasta. Ulkomaanvientiin ei välttämättä öljyä enää riitäkään, ja kehittyneet sisämarkkinat näyttävät järjestävän valtiontalouden kuntoon, ja öljyn käyttäminen omassa maassa onkin järkevämpi ja tuottoisampi valinta. Mitä tekevät maat, joiden energiatalous on riippuvainen tuontiöljystä? Hullusti niille käy.