Skip to content

Hyvinvointivaltion häviävä rajahyöty

maaliskuu 13, 2012

Ihmiskunta on kautta historiansa ratkonut eteensä tulevia ongelmia lisäämällä yhteiskuntansa monimutkaisuutta, tai kompleksisuutta. Tai suurin piirtein näin kirjoittaa J. Tainter uudessa kirjassaan Drilling Down, ja perustelee väitteensä varsin seikkaperäisesti. Monimutkaisuus puolestaan maksaa aina jotain, oli se sitten rahaa (vaikkapa sosiaalipalvelut jotka ratkaisevat työttömyyden tuomia ongelmia yksilöille ja yhteiskunnalle), turhautuneisuutta (miksi taas pitää asentaa uusi päivitys tietokoneeseen, kun haluaisin vain että se toimii!) tai energiaa (käytetään sähköä valaistukseen jotta ihmiset voivat tehdä pimeälläkin töitä).

Tainter osoittaa myös, että lopulta nämä kaikki muut ovat johdettavissa siihen, että oikeastaan käytämme vain energiaa, sillä raha on yhteiskunnassamme energian peili. Se on ”claim on work” siinä missä energia on ”ability to do work”. Yhteiskunnassamme, jossa energiankäytöllä ei yksilön kannalta tällä hetkellä ole käytännössä rajaa, käytämme rahaa sujuvasti myös suoraan energian määrän mittaamiseen. Automatka Lappiin hiihtolomalle maksaa bensakuluina 100 euroa, eikä niinkään 550 kWh edestä pitkälle jalostettua polttoainetta kuten bensiiniä. Tuo on muuten ihmisen työtehona noin 550 päivän työpanos, sillä ihmisen pidempiaikainen työteho on noin 100 wattia, ja 10 tunnin työpäivän aikana saadaan tehtyä siis noin 1 kWh energiamäärää vastaavan työpanoksen. Satasella puolentoista vuoden duuni, ei hullumpaa?

Hyvinvointi-Suomi
Kun olen seurannut ympärilläni hääräävää yhteiskuntaa ja ollut sen kanssa tekemisissä, niin välillä tulee olo että yhteiskunta joutuu näkemään valtavasti vaivaa jonkin varsin pienen ongelmani ratkaisuun. Vastaan tulee selkeästi katoavan rajahyödyn käsite, jossa yhä pienempää ongelmaa ratkaistaan yhä suuremmalla vaivalla ja monimutkaisuudella.

Otetaan vaikkapa lääke/sairauskulujen kela-korvaus. Käyn yksityisellä lääkäriasemalla näyttämässä tulehtunutta sormenpäätäni, ja lääkäri, monien muiden papereiden lisäksi laittaa mukaani korvaushakemuksen sairaanhoitokuluista tai reseptilääkkeistä, jotka käynnistäni tekevät vaikkapa 10 euroa. Otan laput, täytän ne kotona ja vien läheiseen postilaatikkoon. Postin täti nappaa ne mukaansa, ja Itellan yhteiskunnan rakentamaa valtavaa infrastuktuuria hyväksikäyttävä hiottu logistiikkaketju siirtää kirjeeni ällistyttävällä nopeudella Kelaan. Kelassa hakemukseni ohjautuu lopulta taholle, joka päättää myöntää tai olla myöntämättä minulle anomukseni mukaisen korvauksen. He kirjaavat sen paperille valitusohjeineen, ja työntävät sen Itellan sisään, joka paria päivää myöhemmin sylkäisee sen ulos omaan henkilökohtaiseen postilaatikkooni. Avaan kuoren ja huomaan että hakemukseni oli ollut puutteellinen, enkä täten saanut korvausta. Täytän oheistetun valituslomakkeen sekä puuttuvat tiedot, ja lähetän sen Kelalle. He käsittelevät sen uudestaan ja lähettävät vastauksen takaisin, jossa myöntävät minulle 10 euron suuruisen korvaukseni. Edelleen, mikäli haluan valittaa tästä, voin tehdä sen oheisella lomakkeella ja kirjekuorella. En valita, ja rahat siirtyvät tililleni muutaman viikon jälkeen. Hurraa!

Koko systeemissä ei ollut tehokkuuden tai panokseen nähden saadun hyödyn näkökulmasta mitään järkeä. Rahassakin mitattuna yhteiskunta joutui maksamaan huomattavasti enemmän itse asian hoitamisesta kuin varsinaisesta minulle saapuneesta hyödystä (10 euroa). Jo lääkärin vastaanotolla mennään miinukselle, kun lääkäriltä kuluu 20 minuutin ajastani yli puolet muuhun kuin sairauteni tutkimiseen ja selvittämiseen. Aikaa kuluu tautihistoriani hakemiseen, reseptin kirjoittamiseen uudella entistä monimutkaisemmalla tietojärjestelmällä, kelalappujen tulostamiseen jne. Sama piirre on nykyisessä sosiaaliturvassa, joka halventaa sekä ihmistä että hänen ympärillään pyörivää järjestelmää sekä sitä pyörittävää energiaa vaatimalla kohtuuttoman suuria panostuksia molemmilta, jotta voidaan saada päätös jostakin lähes merkityksettömästä asiasta, kuten vaikkapa siitä, maksetaanko 100 euron lisätuki jollain tietyllä nimikkeellä, vai onko tuki 100,1 euroa ja nimike jokin toinen.

Historia opettaa meille, sen lisäksi että emme ole oppineet siitä mitään, sen, että yhteiskunnat eivät yleensä kykene yksinkertaistamaan itseään vapaa-ehtoisesti tai suunnitelmallisesti. Ne ovat lähes poikkeuksetta jatkaneet kompleksisuuden kasvattamista ratkoessaan yhä uusia ongelmia ottamalla käyttöön yhä uusia energianlähteitä, jotka lähes poikkeuksetta ovat olleet myös rajahyödyltään huonompia. Historia tuntee kuitenkin tähän tulleita poikkeuksia, ja yksi iso poikkeus on fossiiliset polttoaineet ja niiden avulla rakennettu erittäin monimutkainen yhteiskuntamme.

Lisää monimutkaisuutta jotta yksinkertaistumme?
Ehdotan että valjastaisimme osan monimutkaisesta yhteiskunnastamme siihen (lue: selvityskomitea-työryhmä), että määrittelemme yhteiskunnan eri palveluille jonkinlaisen ”EROEI:n”. Siis miten paljon hyötyä yksilö ja yhteiskunta (yksilön saama hyöty * heidän arvioitu määrä) saavat kustakin ongelman ratkaisuun tähtäävästä monimutkaisuuden kerroksesta. Tätä voidaan käyttää työkaluna ja apuna, kun jatkossa joudumme keskustelemaan siitä, miten jaamme jatkuvasti pienenevän piirakkamme, jonka niukkenevat fossiiliset polttoaineet meille tarjoilevat. Sitä voidaan käyttää myös argumenttina jonkinlaisen, nykysysteemiin verrattuna rajusti, yksinkertaistetun perustulon puolesta, mikäli voimme osoittaa sen ilmiselvän faktan, että nykyisin yhteiskunnalta ja yksilöiltä kuluu käsittämättömiä määriä voimavaroja yksilön sosiaaliturvan säätämiseksi juuri oikealle tasolle. Onko se todella sen arvoista?

Voimme käyttää argumenttina jopa sitä, että meidän on täytynyt tehdä todella monimutkaiset raja-hyötylaskelmat (joita yllä siis ehdotin) jotta voimme edes arvioida systeemimme tehottomuutta ja monimutkaisuutta, joten on ilmiselvää että sitä täytyy yksinkertaistaa.

Tämä kaikki ei tarvitse taustalleen edes sen ajatuksen hyväksymistä saati sisäistämistä, että pidempiaikainen voimakas kasvu on ohi. Tämä on helvetin järkevää tehdä vaikka asiaa ajattelee ihan Business-As-Usual näkökulmasta: Ei ole kansantaloudellisesti mitään järkeä, että yksityisen henkilön täytyy ensin kouluttautua sosiaaliturvan asiantuntijaksi, jotta kykenee siitä nauttimaan!

Mainokset
2 kommenttia
  1. Heikki Waris permalink

    Tästä tuli mieleen toteamus, että kaiken lainsäädännön pitäisi läpäistä ”ymmärrettävyysfiltteri” jossa lakiluonnos laitetaan luettavaksi parillekymmenelle keskimääräiselle yläasteen tai lukion suorittaneelle kansalaiselle, ja jos he eivät ymmärrä mistä on kyse niin laki palaa valmisteluun.

    Tämä on samaa monimutkaisuuskritiikkiä hieman spesifisemmällä alueella, joka on tietysti varsin olennaista Yhdysvalloissa. Mutta tässäkin ilmaistaan oman esimerkkisi tavoin, miten monimutkaisuuden karsiminen näkyisi hyötyinä tavallisen kansalaisen arjessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: