Kestävyyden viisi aksioomaa
Tässäkin blogissa on tuotu lukuisia kertoja ilmi nykysysteemin heikkouksia, parjattu sitä ja haukuttu tätä. Mitä sitten pitäisi tehdä? Onko meillä jotain vaihtoehtoja? Näitäkin olen pyrkinyt tuomaan esille, politiikan kohdalla esimerkiksi ajatus siitä, että politiikkaa pitäisi jatkossa tehdä nykyisestä loputtoman kasvun lähtöoletuksesta poiketen sellaisesta näkymästä, että globaali kasvu tulee koko ajan vaikeammaksi ja lähitulevaisuudessa jopa mahdottomaksi. Tällaisesta näkökulmasta tehdyt päätökset olisivat kenties hyvinkin erilaisia kuin nykyiset, joissa velkaisuutta voidaan lisätä edelleen sillä oletuksella että pystymme jatkossa maksamaan korot ja velat.
Seuraavaksi esittelen lyhyesti Richard Heinbergin Peak Everything -kirjassa esille tuomat kestävyyden (sustainability) viisi aksioomaa (aksiooma on siis itsestään selvä totuus). Pidemmittä puheitta, mennään asiaan, siis aksioomiin.
Aksiooma 1 – Tainterin Aksiooma
Yhteiskunta joka käyttää kriittisiä resursseja kestämättömästi romahtaa.
(A society that continues to use critical resources unsustainably will collapse)
Poikkeus: Romahdus voidaan välttää löytämällä korvaavia resursseja.
Rajoitus poikkeukseen: Rajallisella planeetalla mahdollisten korvaajien määrä on rajallinen.
Kautta historian tämä on pitänyt paikkansa. Yksi toisensa jälkeen historian mahtavat sivilisaatiot ovat romahtaneet, kun ne ovat käyttäneet resurssejaan (ja muiden resursseja esim. antiikin Rooman tapauksessa) kestämättömästi. Olen melko varma että ne kaikki pitivät itseään voittamattomina, romahtamattomina, aivan kuten mekin. Jäljelle jää lähinnä sen ihmetteleminen, millainen romahduksesta tulee ja millä vauhdilla se etenee.
Aksiooma 2 – Bartlettin Aksiooma
Väestön kasvua ja / tai resurssien kulutuksen kasvua ei voida ylläpitää.
(Population growth and/or growth in the rates of consumption of resources cannot be sustained).
Vaikka ihmispopulaatio on kasvanutkin onnistuneesti viime vuosisatoina eksponentiaalista vauhtia, ihan perusmatematiikka (eksponenttifunktio) kertoo meille että tämä kasvu ei voi jatkua loputtomiin. Vain yhden prosentin kasvuvauhdilla maapallon väestö kaksinkertaistuu noin joka 70. vuosi. Kahden prosentin kasvulla tuplaantuminen vie noin 35 vuotta. 7 prosentin vauhdilla noin 10 vuotta. Pointti on se, että mitään kasvuprosenttia, vaikka se olisi kuinka pieni hyvänsä, ei voida jatkaa ikuisesti. Yhden prosentin kasvuvauhdilla vuoteen 3050 mennessä maapallolla olisi yksi ihminen per neliö maata, mukaan lukien vuoret ja aavikot, mutta aivan varmasti rajat tulevat vastaan jo kauan ennen sitä. Sama pätee luonnonvarojen käyttöön, ovatpa ne sitten uusiutuvia tai uusiutumattomia. Kasvua ei voi jatkaa loputtomiin. Lisäksi, vaikka saisimme toisen maapallon asuttavaksemme ja jakaisimme populaation sinne, sekin täyttyisi prosentin kasvuvauhdilla seuraavassa 70 vuodessa siitä vuodesta, kun maapallo olisi täynnä. Seuraavaa tuplaantumista varten pitäisikin löytää sitten kaksi planeettaa, ja sitten neljä jne…
Aksiooma 3
Ollakseen kestävää, uusiutuvien luonnonvarojen kulutuksen pitää olla pienempää tai samansuuruista, kuin niiden luontainen uusiutumisvauhti.
(To be sustainable, the use of renewable resources must proceed at a rate that is less than or equal to the rate of natural replenishment).
Uusiutuvat ovat uusiutuvia vain jos niiden käyttö ei vähennä niiden uusiutumisvauhtia. Metsiä voidaan hakata liikaa, vettä voidaan käyttää liikaa, kalakantoja voidaan kalastaa liikaa, ja nämä kaikki johtavat kyseisen uusiutuvan luonnonvaran romahtamiseen ja uudistumisen loppumiseen. Huomioitavaa on myös se, että uusiutumisvauhtiin voi vaikuttaa muukin kuin liikakäyttö, kuten elinympäristön heikentyminen. Liian pahasti romahtaneiden uusiutuvien pitää antaa toipua kenties vuosikymmeniä (tai noh, jopa vuosituhansia) ilman minkäänlaista käyttöä tai hyvin vähäisellä käytöllä, jotta ne palautuisivat ”uusiutuvaksi”.
Aksiooma 4
Ollakseen kestävää, uusiutumattomien luonnonvarojen käytön tulee pienentyä vähintään samaa tahtia kuin varat supistuvat.
(To be sustainable, the use of non-renewable resources must proceed at a rate that is declining, and the rate of decline must be greater than or equal to the rate of depletion).
Matemaattisesti, mikäli uusiutumattoman resurssin käyttö pienenee vähintään samaa vauhtia kuin sen (tunnetut) varat, sitä riittää yhä pienenevässä määrin käyttöön teoriassa ikuisesti. Tekniikan kehittyessä käytettävissä olevat varat voivat toki myös lisääntyä. Jäljellä olevien varojen laskeminen on tietysti oma ongelmansa, sillä uusia löytöjä tehdään. Olettamuksia voidaan kuitenkin tehdä esimerkiksi uusien löytöjen vauhdin perusteella ekstrapoloimalla.
Aksiooma 5
Kestävyys vaatii, että ihmistoiminnan ympäristöön päästämät aineet minimoidaan ja tehdään vaarattomiksi biosfäärin toiminnan kannalta.
(Sustainability requires that substances introduced into the environment from human activities be minimized and rendered harmless to biosphere functions).
Mikäli muita aksioomia noudatetaan, vähentää se myös viidennen aksiooman tarvetta saasteiden todennäköisesti vähentyessä muutenkin. Kaikissa tapauksissa näin ei välttämättä ole, ja erilaiset jätteet voivat uhata varsinkin paikallisia elinympäristöjä. Lisäksi, kuten esimerkiksi ilmastonmuutoksen kanssa on huomattu, hiilen käyttö pitää lopettaa paljon nopeammin kuin aksiooma 4 antaa ymmärtää, mikäli haluamme että planeetta säilyy meille suotuisana ja elinkelpoisena.
Kaikenhuipun blogi 
Järkeekäypiä aksioomia.
Miksi viestiä on kuitenkin vaikea sulattaa osaksi (omaa) päätöksentekoprosessia? Onko tässä blogissa käsitelty seuraavat kolme psykologista strategiaa (Thomas Homer-Dixon kirjasta ”Upside of Down”), joilla ihminen torjuu tällaisia viestejä?
1. Ei se ole totta, on myös vastakkaisia todisteita, minun ei tarvitse ajatella sitä.
2. OK, ehkä tämä ilmiö on olemassa, mutta se on vielä vähäpätöinen ja jos se voimistuukin, uskon, että jotkut minua viisaammat tyypit kyllä keksivät ratkaisun ongelmaan, minun ei tarvitse ajatella sitä.
3. OK, myönnän, että tämä ilmiö on todellinen, mutta jos kerran emme voi sille mitään, niin hellurei, sitten en välitä koko aiheesta, kunhan itse saan elää tuhoon asti niin kuin itse lystään, minun ei tarvitse ajatella sitä.
Kohta neljä olisi siten se, että ajattelee + tekee jotain.
en ole eri mieltä itse väitteitten kanssa (ehkäpä sana väite olisikin parempi…), vaan:
”aksiooma on siis itsestään selvä totuus”
sana aksiooma ei matematiikassa tarkoita tätä. toisaalta sanaa aksiooma käytetään matematiikassa, joten ehkä monille tulee mieleen että tällä merkityksellä on jotain tekemistä matematiikan kanssa…
no tämä on tietysti vain pikku asia, mutta heinberg olis voinut valita paremman sanan…
Jukka, seison korjattuna. Ja niin seisoo Heinbergikin 🙂
Janne, en ole noita käsitellyt ihan tuollaisenaan, mutta aika monissa kommenteissa tuon tyyppiset ajatukset nousevat esiin. Auttaako se tässä sulattamisessa että olemme tietoisia noista kolmesta strategiasta? Vai tekeekö se siitä entistä hankalampaa, kun voimme niidenkin perusteella todeta että ”ihmiset kuitenkin käyttäytyvät näiden mukaisesti koska tämä on tutkittu juttu joten minunkaan ei kannata liikaa ponnistella?”
Aloin muuten eilen hieman silmäillä sitä carbon shift -kirjaa, joka on tuolta samalta tyypiltä. En tosin päässyt paljon alkua pidemmälle kun uni korjasi 🙂
Torjunta voidaan murtaa mutta vie aikaa. Ihan esimerkkinä ilmastonmuutoskeskustelussa media oli pitkään vaiheessa 1 (=löytyi tarpeeksi vakuuttavia tiedemiehiä kiistämään ilmiön), nyt käytännössä seisotaan vaiheessa 2 (media, päättäjät, kansalaiset). Vaiheeseen 3 siirtymisestä ei ole suoraa havaintoa ilmastonmuutoksen suhteen — enemmän ehkä Kreikasta näinä päivinä. Parempi siis, jos vaihe 3 voidaan kokonaan ohittaa, mutta miten onnistuu, ehkä sitten tosiaan tiedostamalla nuo strategiat?
Se carbon shift -kirja on kyllä tosi moniääninen. Kanada-painotteisesti joku kehuu öljyhiekkaa, joku haukkuu jne — kukin lukija voi valita suosikkinsa.
Hyvä! Parempi saada asioista monipuolinen kuva kuin vain yhdestä poterosta rävelletty näkemys.
Talousvaikeudet tulevat, pelkään, hautaamaan haaveet ilmastonmuutoksen hillinnästä valtioiden tasolla. Lisäksi, ei samaan aikaan voi puhua 80-90 % päästövähennyksistä ja fiilistellä kuinka öljyhiekan tuotanto kasvaa jatkossa. Tai siis voi mutta siinä ei ole johdonmukaisuuden häivääkään. Tai on siinä se johdonmukaisuus, että ihmiset ja asiasta kiinnostuneetkin pidetään hiljaisina ”kun asialle ollaan 2020 sitten tekemässä jotain, niinkuin on sovittu”. Paskat.
Kestämätön kehitys taisi alkaa ainakin 10.000 vuotta sitten, kun siirryimme metsästys-keräilystä maanviljelykseen. Syy siirtymään lienee ollut siinä, että liian metsästyksen ja osin ilmastonmuutoksen takia kantokyky oli jo ylitetty.
Toki on olemassa alkuperäiskansoja, jotka ovat eläneet vuosituhansia kestävästi, mutta sivilisaatiot tuppaavat aina romahtamaan kestämättöminä. Olisiko tässä yksi selitys:
“Selfish behaviors are reward driven and innate, wired deeply into the survival mechanisms of the primitive brain, and when consistently reinforced, they will run away to greed, with its associated craving for money, food, or power. On the other hand, the self restraint and the empathy for others that are so important in fostering physical and mental health are learned behaviors – largely functions of the new human cortex and thus culturally dependent. These social behaviors are fragile and learned by imitations much as we learn language”. Dr. Peter Whybrow – ”American Mania”
Janne, jos haluaa muuttaa omaa päätöksentekoprosessia/ajattelua, pitää tiedostaa syyt eikä takertua seurauksiin, mitä nämä kolme, sinänsä paikkaansa pitävää, kohtaa ovat.
Ihmisellä on koko joukko automaattisia käytösmalleja, jotka ovat evoluution tuotosta historian hämärästä. Yksi keskeisimpiä on johdonmukaisuus ja sitoutuminen: ihmisillä on lähes pakonomainen tarve olla johdonmukaisia aikaisempien tekemistensä kanssa. Kun henkilö on kerran tehnyt päätöksen tai muodostanut mielipiteen jostakin asiasta, se ei juuri muuksi muutu. Positiivinen muuttuu joskus negatiiviseksi, negatiivinen ei juuri koskaan positiiviseksi, ja prosessi on aina hidas ja vaikea. Kokonaan toinen juttu on, mikä sitten on kenenkin mielestä positiivista tai negatiivistä.
Ei tarvitse käyttää enää aikaa ja energiaa hyvien ja huonojen puolien miettimiseen eikä tarvitse tehdä inhottavia päätöksiä yhä uudelleen ja uudelleen; johdonmukaisuus on aivan loistava tapa välttää ajattelua. Henkilö vain vakuuttaa itsensä, että kerran puristettu päätös on oikea. Tämä tarve on niin voimakas, että se saa joskus ihmiset käyttäytymään jopa oman etunsa vastaisesti, ja koko reaktio on erinomaisen vaikea hillitä vaikka sen tiedostaisikin.
Johdonmukaisuus, ja siihen liittyvä sitoutuminen, vaikuttaa myös ihmisen omakuvaan sekä sisään että ulospäin. Sisäisesti on paine saada omakuva linjaan tekojen kanssa ja ulkopuolelta muokata minäkuvaa sellaiseksi, miten muut meidät näkevät (puheiden ja tekojen perusteella).
Tätä mekanismia ja sen hyödyntämistä markkinoijat pohtivat työkseen. Samoin erinäiset muut tahot, mutta silloin sitä nimitetään aivopesuksi…
Toinen hyvin voimakas reagointitapa on sosiaalinen todiste: mää kanssa kun kaikki muutkin / en määäkäään kun ei kukaan muukaan. Siis kun kukaan muukaan, eikä varsinkaan kukaan auktoriteetti (kyllä vain, auktoriteettiusko, todelliseen tai näennäiseen henkilöön, on myös yksi näistä automaattisista käytösmalleista) ole huolestunut nykymenosta niin ei minunkaan tarvitse, ja vastakkaisena esimerkkinä yleinen paniikki.
Näiden mekanismien tietäminen ei vielä riitä, vaan ne pitäisi myös tiedostaa, ja mieluiten silloin kun tilanne on päällä, ettei tarvitse jälkikäteen todeta, että taas tuli reagoitua kuin Pavlovin koirat aikoinaan. 🙂 (no, tuo taisi oli huono vertaus, siinähän oli kysymys opitusta käyttäytymisestä)
Anteron sitaatti on mielenkiintoinen: ko. psykiatri-aivotutkija tekee varsin pitkälle vietyjä päätelmiä, kun ottaa huomioon ettei ihmisen aivoista ja käyttäytymisestä (niitä ohjaavat samat perusreaktiot) tiedetä vielä läheskään kaikkea. Kun uusia tutkimustuloksia julkaistaan, niissä tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että loppupäätelmä on luokkaa ”oho, näinkö se toimiikin”.
Muutama vuosi sitten (en nyt jaksa kaivaa tähän lähdettä) julkaistiin tutkimus, jossa todettiin, että ihmiset ovat luonnostaan taipuvaisia oikeudenmukaisuuteen, ja sitä säätelee mantelitumake, joka on yksi aivojen vanhimpia osia. Miten tämä sopii yhteen tuon mainitun ahneuden kanssa? Ja miten niin ”uusi aivokuori”. Mikähän arvon tutkijan aikajana on? Ihmisaivojen perusrakenne on 200 000 vuoden takaa.
Primitiiviset aivot, jotka myös matelija-aivoina tunnetaan, pyrkivät luonnostaan pysymään samassa tutussa ja toistettavassa urassa eli kerran hyväksi havaitusta toimintatavasta pidetään kynsin hampain kiinni hamaan loppuun saakka – jos matelijan antaa niin tehdä. *dare to think*
Heinbergin esittämä Tainterin aksiooma kaipaa ehkä hieman tarkennusta. Tainterhan nimenomaisesti EI pidä resurssien loppumista romahduksen syynä. Hänen perusteesinsä on, että romahduksen aiheuttaa kompleksisuuteen suunnattujen investointien aleneva rajahyöty. Suomeksi sanottuna Tainter pitää yhteiskuntien kykyä keksiä ratkaisuja mihin tahansa ongelmiin hyvänä, mutta koska helpoimmat ja hyödyllisimmät ratkaisut käytetään ensin, jäljellä olevat ratkaisut ovat rajahyödyltään huonompia kuin jo käytetyt. Kompleksisuuden kustannukset kasvavat ja lisähyöty pienenee.
Tässä kannattaa huomata, että Tainter kritisoi ekologiasta johdettujen käsitteiden käyttöä sosiaalitieteissä. Kornukopistien tapaan hän pitää ihmisten suhdetta ympäristöönsä joustavampana kuin tyypilliset ekologisen paradigman edustajat. Esimerkiksi ympäristön kantokyky on hänen mukaansa aivan liian hälyvä käsite hyödynnettäväksi kestävyyden määritelmissä. Ympäristön kantokyky ei ole ympäristön ominaisuus sinänsä, vaan se muovautuu ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksessa. Miten tällöin voi määrittää, mihin resurssit riittävät tai eivät riitä; mikä on ylilyönti tai ei sitä ole?
Ks. Joseph A. Tainter (2006) Archaeology of Overshoot and Collapse. Annual Review of Anthropology 35, 59-74.
Nähdäkseni Tainter pointti on varsin keskeinen kestävyyttä/kestämättömyyttä koskevan keskustelun kannalta. Juuri ihmisen ja resurssien suhteen sekä ”maapallon rajallisuuden” yksinkertaistava ymmärtäminen antaa ikuisen kasvun teoreetikoille (Julian Simon & co.) tilaa väittää, että kasvun rajojen teoreetikot (Paul Erlich & co.) eivät tarpeeksi ota huomioon ihmisen kykyä korvata, kierrättää ja tehostaa. Tainterin mukaan kysymys ei olekaan siitä, etteikö näin voitaisi tehdä, vaan siitä, kuinka kauan nämä ja muut ongelmanratkaisun keinot (mukaan lukien erilaiset vihreän politiikan ja talouden muodot) tuottavat positiivista rajahyötyä.
Tainter kääntääkin kestävyyden määritelmän toisin päin. Ei ole olemassa kestävää tapaa hyödyntää resursseja, jos kestävyys ymmärretään lopputuloksen hallintana. Yhden arvon säilyttäminen johtaa aina toisen arvon menettämiseen, ja arvot vaihtelevat ajan ja paikan mukaan (tämä poikkeaa Gro Harlem Brundtlandin kuuluisasta kestävyyden määritelmästä). Wikipediassa Tainterin kestävyyden malli on tiivistetty seuraavalla tavalla:
1.kestävyys saavutetaan enemmänkin kontekstin kuin lopputuloksen hallinnalla
2.myös järjestelmiä tulee hallita kontekstin kautta, ei muokkaamalla niitä itseään
3.tunnista, mitä toimimattomasta järjestelmästä puuttuu, ja lisää ainoastaan se
4.täydennä konteksin hallintaa hyödyntämällä valmiiksi olemassa olevia ekologisia prosesseja
5.ymmärrä kompleksisuuden luonne ja ongelmanratkaisun kustannukset
Tainterin ja hänen työtovereidensa määritelmän mukaan kestävyys tarkoittaa ”sellaisten järjestelmien kontekstien ylläpitoa, edistämistä ja kehittämistä, jotka tuottavat sellaisia hyödykkeitä, palveluita ja mukavuuksia kuin ihmiset tarvitsevat tai arvostavat, mutta hyväksyttävin kustannuksin ja vain niin kauan, kuin niitä tarvitaan tai halutaan”
Ks. Joseph A. Tainter (2003) A Framework for Sustainability. World Futures 59, 213-223.
Anteron tapaan tässä voisi tehdä vertauksen alkuperäiskansoihin. Alkuperäiskansat eivät pyri säilyttämään resursseja, vaan heidän sosiaalisen toimintansa konteksti on sellainen, että he kykenevät hyödyntämään muita ongelmanratkaisun muotoja kuin kompleksisuuden kasvattaminen (pienet ja harvat, usein liikkuvat yhteisöt; ongelmanratkaisun pienet kustannukset; resurssien helppo substituutio vähäisten riipppuvaisuussuhteiden ansiosta jne.).
Vielä viimeinen pointti: Tainter tunnistaa historiasta vain yhden merkittävän kompleksisen yhteiskunnan, joka on kyennyt estämään romahduksensa yksinkertaistamalla itseään, nimittäin 600-luvun Itä-Rooman eli Bysantin. Tällöinkään lopputulos ei ollut valtakunnan tavallisen asukkaan näkökulmasta erityisen onnellinen. Yksinkertaistumisen toteutumista edistivät ruttoepidemiat sekä sotilaalliset katastrofit ja se johti kaupunkikulttuurin taantumiseen sekä maaorjayhteiskunnan syntyyn. Varoittava esimerkki…
Ks. Joseph A. Tainter (2006) Problem Solving: Complexity, History, Sustainability. Population and Environment 22, 3-41.
Kiitos hyvästä kommentista. Ennenkuin ehdin syventyä siihen paremmin, niin Heinberg on vaan nimennyt tuon aksiooman Tainterin ”kunniaksi” eli kyseessä ei ollut käsittääkseni hänenkään mukaansa mikään Tainterin kehittämä aksiooma. Mutta katsotaan tarkemmin kunhan ehdin lastenhoidoltani tsekata tuon vastauksesi tarkemmin.
No niin, nyt ehätin lukea vastauksesi, kiitos vielä. En ole itse Tainteria kovasta halukkuudesta huolimatta vielä kauheasti lukenut joten en kovin hyvin tunne hänen teorioitaan ja ajatuksiaan. Aloitin juuri äskettäin hänen ja Patzekin kirjoittaman ”Drilling Down” -kirjan, joka kuvaa Deepwater Horizonin onnettomuutta 2010, sen syitä ja seurauksia nimenomaan tuon kompleksisuuden ja ihmiskunnan öljyriippuvuuden kannalta. Alku kirjassa on ainakin ollut mielenkiintoinen, mutta se on tosiaan ihan alkutekijöissään vielä.
Muuten tuosta ihan samasta syystä luin esittelyssäkin olleen Talebin Black Swan -kirjan. Minua häiritsi että kaikki viljelivät mustaa joutsensa joka toisessa lauseessa, mutta en voinut olla ollenkaan varma mitä Taleb sillä tarkoitti oikeasti, kun juttu tuppaa aina vähän vääristymään sen kiertäessä. Tainter on ollut toisena listalla tämän kompleksisen yhteiskuntansa ja sen romahtamisen kanssa. Diamondin Collapse tuossa tuli juuri tilattua äänikirjana. Oletko tähän tutustunut, ja osaatko sanoa miten miesten ajatukset kenties eroavat toisistaan?
Diamondiin en ole tutustunut muuten kuin kursiivisesti, mutta Tainter itse vastaa esittämääsi kysymykseen yllä mainitsemassani artikkelissa ”Archaeology of Overshoot and Collapse”. Hän kritisoi Diamondia itse asiassa melko kovalla kädellä koskien Diamondin näkemyksiä Pääsiäissaaren kohtalosta: Tainterin mukaan arkeologiset todisteet eivät tue näkemyksiä, joiden mukaan saaren yhteiskuntien romahdus olisi johtunut ekologisesta kriisistä (eli ylilyönnistä). Löytöjen mukaan saarelaisten kyvyssä löytää uusia resursseja ja lisätä ruoantuotantoa ei tullut rajaa vastaan. Vaikka Tainter ei varsinaisesti anna Pääsiäissaaren osalta omaa teesiään, hän antaa ymmärtää, että syytä romahdukselle tulisi enemmänkin etsiä saaren sosiaalisten järjestelmien kustannuksista ja rajahyödystä.
Tämä esimerkki ilmentää Tainterin rajahyötyteorian ja Diamondin ekologisen teorian eroja. Kahta vertaamalla esimerkiksi mayojen ja Chacon kanjonin pueblointiaanien kulttuurin romahdus näyttää hyvin erilaiselta.
Diamondin mukaan romahdus molemmissa tapauksissa johtui ympäristöresurssien ylihyödyntämisestä (esim. puiden kaataminen) yhdistettyinä ennustamattomiin tekijöihin (ilmastonmuutos ja mayojen tapauksessa myös vihollisten hyökkäys).
Tainter sen sijaan painottaa, että kyseiset yhteiskunnat nimenomaisesti olivat kehittäneet hienostuneita ongelmanratkaisumetodeja ympäristönongelmien vaikutusten torjumiseksi ja mistään merkittävistä vihollisten invaasioista ei ole todisteita. Pueblointiaanit olivat kehittäneet kaupunkien verkoston, joissa mikroilmastolliset erot tasoittivat makroilmastollisten muutosten vaihtelua. Ongelmia syntyi, kun verkon kehittämistä yhä jatkettiin ja uusia keskuksia rakennettiin vanhojen väliin niin, että mikroilmastolliset erot olivat liian pieniä. Mayat puolestaan olisivat absoluuttisessa mielessä hyvinkin voineet edelleen jatkaa ruoantuotannon kasvattamista vanhoilla keinoilla ilman merkittäviä ympäristön asettamia rajoituksia, jos uusien investointien ja järjestelmän ylläpidon kustannukset eivät olisi saavuttaneet niistä saatavaa hyötyä.