Peak Politics – Politiikan huippu

Aivan kuten fossiilisten energiantuotanto, myös poliittinen systeemi lähestyy tai on tuotantohuipussaan. Mitä tämä tarkoittaa? Lyhyesti sitä, että huomenna tarvitaan yhä suurempi joukko poliitikkoja ja avustajia saamaan aikaan vastaava tulos kuin eilen.

Kolme mekanismia
Nähdäkseni tähän vaikuttaa ainakin kolme mekanismia. Ensimmäisenä on byrokratian, jonka kelkassa politiikkakin istuu, itseään kasvattava ja ruokkiva luonne. Toisena on äärimmäisen monimutkaisen (kompleksin) yhteiskuntamme kohti taivaanrantaa katoava rajahyöty, jossa yhä pienempien parannusten tekeminen vaatii yhä suuremman panoksen. Kolmantena vaikuttimena on politiikan polarisoituminen taloudellisten olojen yhä kiristyessä. Tämän syitä olen käsitellyt blogissani aiemmin varsin laajalti joten en lähde tonkimaan niitä sen enempää tässä.

Kaksineuvoinen byrokratia
Oletko joskus tavannut byrokraatin, joka ehdottaa oman toimensa lakkauttamista koska asian voisi tehdä paljon tehokkaamminkin? En minäkään. Alati lisääntyvä sääntely (regulaatio), jolla on joskus toki myös positiivisia vaikutuksia (tai sitten ne ovat niitä kuuluisia hyviä aikomuksia joilla tie helvettiin on päällystetty), tekee jokaisella lisätyllä kerroksella byrokratiasta eksponentiaalisesti monimutkaisempaa. Samalla kun esim. EU-säätelyä jatkuvasti lisätään, kuluu vaikkapa maatalousyrittäjän ajasta yhä isompi osa johonkin muuhun kuin varsinaiseen työhön. Avustamaan järjestetään EU-neuvojia, jotka auttavat poloisia maajusseja byrokratian kiemuroissa. Säädökset ja lait muuttuvat jatkuvasti, joten neuvojatkin ovat usein joko pihalla asioista tai kouluttautumassa (arvasit oikein: pitää perustaa eu-neuvoja-kouluttajia ja heille oma organisaationsa). Ennen kuin on huomattukaan, meillä on suuri joukko ihmisiä, joiden toimeentulo riippuu siitä että asiat pysyvät monimutkaisina ja vaikeina. Jos asioita yritetäänkin jostain ihme syystä järkeistää, huolehtivat nämä ”asiantuntijat” että nämä ideat tapetaan kohtuunsa. Ainoa mitä voimme tehdä, on perustaa valvonta-elin vahtimaan etteivät neuvojat väärinkäytä asemaansa, ainakaan liikaa. *Huokaus*

Byrokratian perusolemukseen kuuluu siis se, että se lisää byrokratiaa, ei juuri koskaan vähennä sitä. Tämä sulkee lopulta tavalliset kansalaiset lähes tyystin byrokraattisen systeemin ulkopuolelle, sillä he joutuvat turvautumaan ammattiapuun asioidessaan byrokratian kanssa. Systeemi ruokkii itseään, ja jos sitä koettaa joku ulkopuolelta kepillä sörkkiä, pörähtää kasasta iso parvi vihaisia ampiaisia, joiden mielestä ainakaan HEIDÄN osastoonsa ei ole mitään asiaa koskea. Ja jos onkin, niin ei ilman ison komitean monivuotista selvitystyötä jonka kokoonpanolla varmistetaan se, ettei se pääse yksimielisyyteen edes nimestään

Saavutettu hyöty jaettuna sijoitetulla panoksella
Mitä pidemmälle viemme vaikkapa hyvinvointiyhteiskunnan sosiaaliturva-verkoston, sitä vähemmän hyvinvointia saamme siihen sijoitetusta panoksesta. Tavallaan tämä kuvaa samaa tilannetta kuin yllä oleva byrokratia, mutta ei ole aivan sama asia. Otetaan esimerkkinä tieverkosto. Ensimmäinen tie Helsingin ja Turun välillä lisää yhteiskunnalle saatua hyötyä valtavasti! Kauppa ja liikkuminen mahdollistuvat ylipäätään jne. Mutta kymmenes tie samojen paikkojen välillä lisää lähinnä ylläpitokustannuksia, vaikka se menisikin hieman eri kautta kuin kaikki muut yhdeksän tietä ja lyhentäisi peräkylän Penan työmatkaa kolmella kilometrillä.

Avainsanana tässä on ylläpito, sillä kaikki rakentamamme hienot järjestelmät vaativat energiaa ja raaka-aineita (jotka vaativat energiaa tullakseen tuotetuksi) jotta ne pysyvät toimintakuntoisina. Jos tilanne siirretään maailmaan, jossa energia, lähinnä vaikkapa fossiilinen öljy, käy jatkuvasti kalliimmaksi ja harvinaisemmaksi, alkaa koko rakennelma heikentyä. Pena huomaa pian että hänen talonsa edestä menevää uutta tietä ei pidetä kunnossa, vaikka tekeillä on jo 13. tie joka menee naapurikylän läpi, Turusta Helsinkiin.

Saman kaavan voi pienin muutoksin sijoittaa lähes mihin tahansa monimutkaisen yhteiskunnan osa-alueeseen. Ja kaikki niistä alkavat hapertua siinä vaiheessa, kun niitä ylläpitävät energianlähteet ja raaka-aineet alkavat huveta ja kallistua.

Sivuhuomautuksena, mielestäni Suomeen ei tarvitse rakentaa käytännössä yhtään lisää teitä. Tulevassa vähenevän henkilöautoilun maailmassa tulemme toimeen varsin hyvin nykyisellä verkostolla, ja resurssit kannattaisi sijoittaa kokonaisuudessaan nykyisen tiestön ylläpitoon (ja kenties esimerkiksi raideverkoston laajentamiseen, sillä siellä rajahyöty ei ole vielä mielestäni katoamassa).

Politiikan polarisoituminen
Kun globaalit talousolot jatkavat velkakriisien (ja muutaman muun kriisin) säestämänä kurjistumistaan, on siitä seurauksena politiikan polarisoituminen. Tai jotain sinne päin. Tarkoitan tällä sitä, että mitä vähemmän on hyviä toimintamahdollisuuksia, sitä suuremman osan ajastaan poliitikot avustajajoukkoineen kuluttavat vastapuolen virheiden etsimiseen ja näiden arvosteluun. Ja sitä vähemmän he käyttävät aikaansa omien ratkaisujen kehittämiseen, hiomiseen ja esille tuomiseen.

Yhdysvalloissa, jossa on käytännössä vain kaksi puoluetta ja tilanne on siksi lähtenyt lapasesta aivan eri tasolla kuin Suomessa, poliittinen järjestelmä vaikuttaa olevan täysin hampaaton tekemään juuri mitään isoja päätöksiä juuri mistään. Tätä kuvaa hyvin viime syksyn Superkomitea, jonka piti löytää säästökohteet joillekin miljardeille, mutta joka ei määräaikaansa mennessä päässyt minkäänlaiseen lopputulemaan. Siellä tärkeintä nimittäin tuntuu olevan se, että toisen puolueen hyväkään idea ei saa mennä läpi, jotteivät he pääsisi ”onnistumaan” ja käyttämään onnistumistaan myöhemmin vaaliaseena. Kun hyvät ideat alkavat olla kaikki jo käytettynä romukopassa, ei tämä yhä yksisilmäisemmiksi käyvien ideoiden lyttääminen ole normaaliälyiseltä ja retoriikaltaan hyvältä poliitikolta edes vaikeaa. Kuka voittaa? Media, ainakin lyhyellä tähtäimellä, sillä se pääsee otsikoimaan politiikan saippuaoopperaa jossa mitään ei oikeasti tapahdu mutta draamaa riittää, päivä toisensa perään.

Sama ilmiö alkaa näkyä myös kansainvälisissä neuvotteluissa, kuten totaalinen kyvyttömyytemme tarttua ilmastonmuutoksen uhkaan millään relevantilla tavalla osoittaa.

Jotenkin, jollain tasolla, tulee ikävä niitä aikoja, jolloin Kekkonen (kuuleman mukaan) kävi ryyppäämässä Neuvosto-johtajat pöydän alle ja palasi viikon päästä sopimus mukanaan ja asiat edistyivät. Nyt kaikki aika tunnutaan käyttävän siihen, että varmistetaan että asiat eivät edisty, jotta ensi vuonnakin päästään konferenssiin ryyppäämään.

Näistä syistä en ole kovin toiveikas poliittisen järjestelmämme kyvykkyydestä vastata riittävän nopeasti ja tehokkaasti yhteiskuntaamme lähestyviin uhkiin.